54. Kiinteistökuningas

 

   Dawpoolin pohjoisella pääkaadulla seisoi erään rivitalon edessä muuan mies, jota ei oltu pitäjällä ennen nähty. Hän oli liverpoolilainen liikemies Lawrence Forbes, joka oli tullut pitäjään kiinteistöjahtiin laajentaakseen suurta kiinteistöimperiumiaan.

   Hän oli etenkin kiinnostunut nimenomaisesti tästä työväestölle rakennetusta talorivistöstä, sillä se oli suorastaan ihanteellinen kohde. Hieman rapistunut, mutta ei luhistumaisillaan ja talo näytti olevan asuttukin — ja asukkaat tuskin ymmärsivät juurikaan oikeuksiaan, kun maalaisia olivat.

   Hän katseli rakennusta ahnaasti ja soitti sitten tuttavalleen, joka oli Maanmittauslaitoksen virkailija ja sitä paitsi erään holdingyhtiönsä kautta Forbesin kiinteistöyhtiön osakas. Tuttava pystyi antamaan hänelle aina osoitteen perusteella tarvittavat tiedot kiinteistön omistajasta. Tällä kertaa Forbes sai kehotuksen kääntyä Dawpoolin kartanon omistajan Constance Dwyerin puoleen.

   Hän osasikin arvailla, että kiinteistön omistaja oli paikallinen ja päätti poiketa heti kartanolle. Jos onni olisi suosiollinen, niin hän saisi kauppaneuvottelut vireille ja kenties kauppa tehtäisiin pian. Käteisköyhyydestä kärsivä maalaisaateli saattoi rahapulassaan myydäkin kiinteistöjä, jos osasi neuvottelussa vetää oikeista naruista.

   Lawrence Forbes hämmästyi itsekin tuuriaan, kun hänet otettiin uteliaisuudesta vastaan kartanon salissa vapaaherrattaren ja hänen miehensä kenraali Georgen toimesta. Se oli eittämättä lupaava merkki.

   ''Teillä on kieltämättä hyvin kaunis koti, parahin vapaaherratar ja hyvä kenraali,'' Lawrence sanoi imartelevaan sävyyn ja huomautti, että kartano tarjosi asukkailleen komeat puitteet. ''Lämmityskustannukset varmasti nielevät pienoisen omaisuuden!''

   ''Kiitos kohteliaisuudesta, herra Forbes,'' Constance naurahti ja huomautti, että pohjimmiltaan elämä oli selviytymistä itse kullakin.

   ''Aivan niin!'' Lawrence myönsi ja huomasi nopeasti, että kartanon isäntäpariin ei tällainen mielistelty tuntunut tepsivän, joten hän päätti vaihtaa taktiikkaa ja puhua suoraan.

   ''Tulin tapaamaan teitä oikeastaan sen tähden, että haluaisin keskustella Pohjoisen pääkaadun varrella sijaitsevasta talostanne numero kymmenen, parahin vapaaherratar,'' Forbes sanoi ja pyysi sitten anteeksi, mutta hän oli havainnut rakennuksen olevan perinpohjaisen kunnostuksen tarpeessa. Tietenkään hänen tarkoituksenaan ei ollut suinkaan moittia omistajia, sillä hän ymmärtää kunnostuksen olevan kustannuskysymys.

    ''Nyt ymmärrän,'' Constance vastasi. Forbes oli tietenkin remonttimies, joka halusi jättää  kustannusarvion ja remonttitarjouksen.

   Lawrence naurahti hyväntahtoisesti ja hänen oli huomautettava, että vapaaherratar erehtyi. Hän on halukas ostamaan koko kiinteistön hyvään hintaan.

   ''Ja mitä te sillä tekisitte?'' George kysyi ihmeissään.

   ''Remontoin lattiasta kattoon ja vuokraan asunnot,'' Lawrence selitti.

   George tuhahti, mutta ei sanonut mitään.

   Constancea hymyilytti. Kiinteistö oli vuokratulojen puolesta tärkeä tulolähde kartanolle, joten myynti olisi epäviisasta.

   ''Mutta remontoituna ne asunnot tuottaisivat paljon paremmin, parahin vapaaherratar,'' Lawrence huomautti.

   ''Tarkoitatte tietysti, että ne tuottaisivat teille paremmin,'' Constance naurahti. 

   Lawrence tajusi, että hän oli typeryyksissään puhunut itsensä pussiin. Hän naurahti ja vitsaili sitten, että hän muka halusi vain kokeilla kepillä jäätä.

   George purskahti nauruun.

   ''Nyt muistankin, miksi nimenne on niin tuttu!'' George sanoi ja hymyili huvittuneena. Forbes oli kuuluisa kiinteistökeinottelija, joka ostaa ja myy koko ajan. Kutsuttu peräti kiinteistökuninkaaksi.

   ''Kaupankäynti on elämäntapa, jos on minun tavallani syntynyt kauppamieheksi,'' Lawrence naurahti ja huomautti, että kenraali muisti aivan oikein. 

   ''Me emme pidä sellaisesta, herra Forbes,'' Constance sanoi vakavasti ja huomautti, että Forbesin havittelemassa talossa asui ihmisiä, joille siinä olevat asunnot olivat koteja. ''En halua, että heiltä viedään katto pään päältä vain teidän voitonpyyntinne tähden.''

   Lawrence kiisti oitis, että kukaan ei menetä kotiaan. Asunnot remontoitaisiin, jotta asuinviihtyvyys paranee ja vuokralaiset voisivat olla rauhallisin mielin.

   ''Kukkua!'' George huudahti. Hän muisti kuulleensa tapauksesta, jossa Forbes oli ostanut naapuripitäjästä vastaavanalisen vuokratalon täsmälleen samanlaisilla lupauksilla, jotka sittemmin osoittautuivat sananhelinäksi. Asukkaat häädettiin heti kaupanteon jälkeen, asunnot remontoitiin ja myytiin hyvällä hinnalla.

   Constance nousi majesteettisen arvokkaasti nojatuolistaan ja suoristi itsensä.

   ''Kiitän teitä vierailustanne, herra Forbes,'' Constance sanoi tiukasti, mutta kohteliaasti. 

   Lawrence huokaisi ja nousi seisomaan.

   ''Miettikää vielä, vapaaherratar, voisitte tehdä hyvän tilin,'' Lawrence sanoi ja huomautti, että kartanon ylläpito varmasti nieli paljon rahaa. Hän voisi tehdä tarjouksen, joka olisi suora vastaus rukouksiin.

   ''Anteeksi, herra Forbes, mutta me emme käy kauppaa ihmisten kodeilla,'' Constance selitti. Pitäjäläisten täytyi voida luottaa kartanoon varmana vuokranantajana.

   ''Tietäkää se!'' George säesti. Kartanoon oli turha tulla ilmeisen kunniattomissa aikeissa, joten Forbesin sopi jatkaa vain matkaansa.

   Forbes naurahti epäuskoisesti ja huomautti olevansa liikemies.

   ''Olkaa mikä olette! Keinottelu ei ole herrasmiehelle sopivaa liiketoimintaa,'' George puuskahti ärtyneenä.

   ''Toivon, että muutatte mielenne, parahin vapaaherratar,'' Lawrence sanoi ja ilmoitti, että hän jättäisi mielellään tarjouksensa.

   ''Voittehan te tarjouksen jättää, mutta ei se mihinkään johda,'' Constance lausui. Hänellä oli periaatteita, joista hän ei tingi.

   ''Kaikella on hintansa ja jokanen on ostettavissa,'' Lawrence hymähti. Hän tarjoaisi miljoonan talosta, joka oli puolen miljoonan arvoinen.

   ''Vaikka tarjoaisitte kaksi miljoonaa, en myy, herra Forbes'' Constance sanoi päättäväisesti. 

   ''Lordi Forbes, jos sallitte, vapaaherratar,'' Lawrence oikaisi ärsyyntyneenä jatkuvaan herroitteluun. Hänelle oli hiljattain sentään myönnetty henkilökohtainen paronin arvo ansioistaan liikemiehenä.

   ''Kuulkaas nyt, Forbes!'' George sanoi ärsyyntyneenä ja käveli miehen luokse. ''Jospa paroni nyt painaa vähitellen kovaan kalloonsa, että kauppoja ei tule!''

   Lawrence naurahti lievästi huvittuneena kenraalin uhmakkuudelle. 

   ''Ettekö tekin ole paroni, kenraali? Mehän olemme siis samanarvoisia miehiä!''

   ''No ettehän te ole edes mies, saatikka minun veroiseni mies!'' George puuskahti halveksivasti ja huomautti sitten, että hänelle jokin paronin arvo ei merkinnyt yhtään mitään. Miehen paras titteli oli hyvä nimi, joka Forbesilta vaikutti tyystin puuttuvan.

   ''Mutta otitte arvon kuitenkin vastaan, kun sitä tarjottiin. Kyllä se siis jotain merkitsi,'' Lawrence huomautti ivallisesti.

   ''Minä sanon teille nyt näkemiin ja jos lähdette sovinnolla, niin minun ei tarvitse antaa teille vauhtia!'' George puhisi.

   Lawrence huokaisi ja sanoi lähtevänsä suosiolla, mutta jättäisi silti tarjouksensa. Täytyihän kartanon isäntäparin sentään saada harkita asiaa rauhassa. Hänellä ei ollut kiirettä.

   Samanaikaisesti Christine Weirin majatalon ravintolasalissa Salvatore Maranzano ja apurinsa Giovanni Morelli herkuttelivat kahden kesken, kun Christine astui ravintolasaliin ja katsahti heihin epäuskoisen näköisenä.

   ''Sal! Kenen luvalla sinä olet laittanut pöydän koreaksi?'' Christine nalkutti. ''Nämä ruuat on tarkoitettu avajaisjuhlallisuuksiin, ei sinun ja rattopoikasi pohjattomien mahojen täytteeksi!''

   ''Omalla luvallani, Christine. Muista, että omistan puolet tästä majatalosta,'' Sal nurisi ja ilmoitti, että parhaillaan oli meneillään La Famiglia Maranzanon ruokatunti.

   ''Nyt riittää! La Famiglia Syöttöporsaiden ruokatunti päättyi nyt tähän ja jatkuu jossain muualla, mutta ei loisteliaan maaseutuhotellini hienossa ruokasalissa!'' Christine säksätti.

   Tällöin Sal kampesi itsensä ylös tuolistaan.

   ''Nyt sinä ämmä suljet suuren suusi!'' Sal puhisi. ''Mene muualla nalkuttamaan. Olen täysivaltainen osakas tästä hotellissa, joten syön täällä, jos minua nälättää!''

   ''Sinä olet täällä vain äänetön yhtiömies ja pian myös kuohittu yhtiömies, ellet vähitellen palauta kultaisia käytöstapoja mieleesi, kun puhut armolliselle emännällesi!'' Christine solkotti.

   ''Sinä ja sinun katinkultaiset käytöstapasi! Kuvittelet olevasi jokin hienokin nainen, mutta suollat suustasi pelkkää törkyä!'' Sal huudahti.

   ''Julkeatkin, senkin kurja armoleivänsyöjä!''

   ''DON MARANZANO EI OLE ARMOLEIVÄNSYÖJÄ, MUUT SYÖVÄT DON MARANZANON ARMOLEIPÄÄ!'' Sal alkoi mylviä.

   ''Lopeta tuo mylvintä heti ja muista hotellinjohtajan arvokkuus, jota sinulta ilman muuta vaaditaan, mikäli kuvittelet olevasi osakas!'' Christine räkätti.

   ''Sinä et itse edes tiedä, mitä arvokkuus on! Käyttäydyt kuin pahinta laatua oleva katunainen!'' Sal puuskahti.

   Silloin Christinen silmissä sumeni ja hän läimäytti Maranzanoa avokämmenellä pitkin korvia.

   ''Sinä senkin julkea moukka! Anna olla vihoviimeinen kerta, kun milloinkaan solvaat armollista emäntääsi tai ripustan sinut killuttimistasi lyhtypylvääseen!'' Christine huudahti ja myrskysi ulos ravintolasalista.

    Maranzano ei saanut tyrmistykseltään sanotuksi halaistua sanaakaan.

   Sebastian Dwyer ja vaimonsa Felicia istuivat talonsa olohuoneessa. Sebastian oli päättänyt kertoa Felicialle isänsä sairaudesta, sillä olihan hänellä oikeus saada tietää, mitä perhepiirissä tapahtui.

   ''Siitä eilisestä, kun olin isäni kanssa kalaretkellä,'' Sebastian aloitti tullen heti vaimonsa keskeyttämäksi.

   ''Niin, siitä mihin minua ei kutsuttu! Äiti sanoo, että minut jätetään tietoisesti ja tarkoituksella ulkopuoliseksi!'' Felicia huudahti.

   ''Äitisi on väärässä, mutta älä nyt takerru siihen,'' Sebastian sanoi kärsimättömänä. ''Se oli enemmänkin sellainen isän ja pojan välinen tapaaminen.''

   Sitten Sebastian nousi seisomaan Felician seuratessa perässä.

   Sebastian katseli hetkisen räiskyvää takkavalkeaa ja kääntyi sitten Feliciaa päin.

   ''Isä on vakavasti sairas ja emme tiedä, kuinka kauan hän elää,'' Sebastian sanoi hiljaa ja yritti pitää itsensä koossa. Hän ei olisi arvannut, miten pahalta etäiseksi jääneen isän sairastuminen voisi tuntua.

   ''Sehän on kamalaa!'' Felicia huudahti järkyttyneenä ja ehdotti, että he soittaisivat hänen äidilleen, joka tiesi aina mitä pitäisi missäkin tilanteessa tehdä.

   ''Ei, ei, missään tapauksessa!'' Sebastian huudahti ja selitti, että isänsä oli nimenomaisesti kieltänyt puhumasta asiasta perheen ulkopuolisille.

    ''Sebastian! Äiti on perhettä!'' Felicia muistutti perin juurin loukkaantuneena.

   ''Meidän on kunnioitettava isän tahtoa,'' Sebastian huomautti ja kertoi, että edes Claude-sedälle ei saisi kertoa, vaikka kyseessä on isän oma veli.

   Felicia oli hetken vaiti.´

   ''Perhelääkärimme Mary Crawford on hyvä ja voisi hoitaa isääsi,'' Felicia sanoi ja ehdotti, että he veisivät Georgen tapaamaan Crawfordia Lontooseen.

   ''Crawford? Onko kyseessä sama lääkäri, joka on perehtynyt uskomushoitoihin?'' Sebastian kysyi kummastuneena. Nimi oli tuttu hänelle jostakin vastaavasta yhteydestä.

   ''Ei tietenkään! Hän on ihan oikea, kunnon lääkäri ja äiti ei luota kehenkään muuhun!'' Felicia selitti kiihdyksissään.

   Sebastian huokaisi syvään ja selitti, että hänen isänsä ei ikimaailmassa suostuisi Carmenin lääkärin hoidettavaksi.

   ''Sebastian! Älä ole hävytön!'' Felicia puuskahti ilmeisen loukkaantuneena ja sanoi, että hän halusi auttaa ja niin haluaisi myös äiti, jos hänelle saisi kertoa.

   ''Anteeksi, Felicia, mutta isän tahtoa pitää kunnioittaa ja silloin äidillesi ei saa kertoa,'' Sebastian sanoi kärsivällisesti ja huomautti, että kysymys oli ennen kaikkea hänen isän henkilökohtaisesti oikeudesta päättää asiasta.

   ''Mutta täytyyhän meidän löytää isällesi hyvä lääkäri, joka voi häntä auttaa,'' Felicia sanoi ja alkoi heti miettiä, että tietäisikö hän hyvää lontoolaista lääkäriä.

   ''Nyt muistan! Äitini serkun tytär on lääkäri ja asuu täällä Englannissa!'' Felicia huudahti kirkkaasti.

   ''Hetkinen, isä ei myöskään ottaisi lääkäripalveluja keneltäkään italialaistaustaiselta,'' Sebastian huomautti kiireesti.

   ''Mutta hän onkin puoliksi englantilainen! Hänen nimensä on Aurelia Gastone, ja jos ottaisimme häneen yhteyttä, niin hän varmasti olisi valmis auttamaan isääsi!'' Felicia selitti.

   ''Voi hyvänen aika, Felicia. Annetaan asian olla, sillä äiti varmasti pitää huolen siitä, että isä saa parasta mahdollista hoitoa,'' Sebastian sanoi kiusaantuneena.

    Felicia oli kuitenkin sitä mieltä, että mitä useampi lääkäri, sitä parempi lopputulos, ja hän poistuikin pian huoneesta soittaakseen äidilleen Aurelian puhelinnumeron selvittämiseksi, jotta he voisivat ottaa tohtoriin heti yhteyttä!

   Kartanon vinttikerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan kenraali George istui kirjoituspöydän takana näyttöpääte edessään, kun hänen vaimonsa Constance astui huoneeseen koputettuaan oveen muutaman kerran.

   ''Arvelinkin löytäväni sinut täältä,'' Constance sanoi ja istui sohvalle. ''Kirjoitatko elämäkertaasi?''

   ''En ole kirjoittanut hetkeen, kun on ollut kaikkea muuta ja kiire tässä tulee, jos aion saada sen valmiiksi!'' George sanoi lisäten, että hänen piti käyttää jäljellä oleva aika mahdollisimman hyvin.

   ''Sinun pitää myös muistaa levätä,'' Constance muistutti.

   ''Lepään sitten haudassani,'' George naurahti ja vakavoitui sitten. Hän oli lukenut hieman lisää Forbesista.

   Constance ei kuitenkaan ollut kiinnostunut kuulemaan jonkun kiinteistökeinottelijan asioista.

   ''Unohda se kamala mies,'' Constance sanoi ja kertoi, että George oli saanut kutsukirjeen saapua jatkotutkimuksiin, jossa päätettäisiin myös hoidosta.

   George tuhahti.

   ''On tämäkin! Heti, kun vuositarkastuksen yhteydessä löydetään keuhkokuvista jotain poikkeavaa, lääkärit alkavat vouhottamaan kuin viimeistä päivää!'' George paasasi. Otetaan koepaloja, joita tutkitaan ja hutkitaan, minkä jälkeen ilmoitetaan onnettomalle potilaalle, että ennusteena oli pikalippu hautaan.

   ''Hoitohan on turhaa, jos kumminkin kuolee!'' George lisäsi.

   ''Voi hyvänen aika, George,'' Constance huokaisi. ''Hoidolla syövän etenemistä voidaan hidastaa, vaikka ei välttämättä parantaa. Sen sijaan oloasi voidaan niillä hoidolla myös helpottaa.''

   ''Olen päättänyt, etten haaskaa loppuaikaani mihinkään hoitoihin ja menen kunnialla hautaan saappaat tukevasti jalassa!'' George julisti ponnekkaasti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja pitäisi siitä kiinni.

   ''Saatat joutua pyörtämään päätöksesi, George, ja todella toivon sinun niin tekevän,'' Constance sanoi ja huomautti, että näin varhaisessa vaiheessa oli turha tehdä hätiköityjä päätöksiä.

   ''Katsotaan sitä sitten!'' George sanoi sovittelevammin. ''Jos tässä näkisi nyt sentään jouluun asti tai ainakin siihen saakka, että saisi tämän riivatun elämäkerran julkaisukuntoon!''

   Constance naurahti. George oli sellainen mies, josta varmasti tultaisiin kirjoittamaan useampikin elämäkerta. Asiaa oli turha murehtia.

   ''Niin, niin, mutta se ei ole sama asia kuin omaelämäkerta!'' George huudahti. ''Siinä kuuluu kerturin oma ääni eikä jonkun arkistoja kaivelleen pikkumiehen harhapäätelmät!''

   Constance vaikeni huvittuneena. George on George kuolemansairaanakin.

53. Kuolevan miehen testamentti

 

   Kenraali George siistiytyi paraatisänkykamarin peilin edessä. Kello oli jo puoli yksitoista ja hän oli nukkunut epätavallisen pitkään. Toisaalta hän oli tullut kotiin vasta puolikahden maissa yöllä saatettuaan Charlie Wrightin Stuckien tilalle.

   George kiirehti alakertaan ja kohtasi aulassa vaimonsa, joka lopetteli juuri puhelua.

   ''Hyvää huomenta, George! Sinäpä nukuit pitkään,'' Constance sanoi.

   ''Päivä on melkein pilalla, kun nousee tähän aikaan!'' George sanoi äkäisesti  peittääkseen nolostumisen myöhäisestä heräämisestään. Hän oli mies, joka nousi tavallisesti jo puoliviideltä eikä iltapäivällä.

   ''Murray soitti ja kertoi tulostesi tulleen,'' Constance sanoi. ''Olen pahoillani, George, mutta ennuste ei ole kovin hyvä.''

   George järkyttyi, mutta ei suinkaan tulosten takia.

   ''Sillä miehellä ei ole mitään oikeutta levittää potilaiden salassapitovelvollisuuden alaisia asioita ympäriä maailmaa!'' George puuskahti kiukkuisena. ''Kurja luopio, jota minä hullu olen pitänyt miehenä, johon voi luottaa!''

   ''Rauhoitu, George,'' Constance sanoi. ''Olen hyvilläni, että hän kertoi minulle, koska sinä et kertonut.''

   ''Aioin kertoa, mutta odotin oikeaa aikaa,'' George sanoi kiusaantuneena ja murisi sitten tekevänsä Murraysta kantelun Yleislääketieteelliseen neuvostoon. Mieshän oli toiminut vastoin eettisiä ohjeita.

   Constance huokaisi.

   ''Unohda Murray, sillä uskoakseni meidän pitää keskustella sairaudestasi eikä lääkärietiikasta,'' Constance sanoi rauhallisesti ja ehdotti, että he menisivät pihaan kävelylle sen jälkeen, kun George olisi syönyt aamiaista.

    George kuitenkin kieltäytyi aamiaisesta, sillä hänellä ei ollut juuri ruokahalua. Sitten he lähtivät ulos.

   ''George, tiedätkö, mutta meillä on käynyt tässä elämässä hyvä onni,'' Constance sanoi huomauttaen, että heidän lähes kolmekymmenvuotinen avioliittonsa oli kestänyt kaikki ylämäet ja alamäet. Se oli enemmän kuin useimmat muut saattoivat sanoa.

   ''En ole koskaan rakastanut ketään samalla tavalla kuin sinua, Conny,'' George tunnusti.

   Constance katsahti miestään ja hymyili ilkikurisesti.

   ''Luulin, että olemme liian kyynisiä rakkauteen,'' Constance naurahti.

   ''Älä kerro kenellekään, että miehesi on puhunut läpiä päähänsä haudanpartaalla!'' George sanoi ja hymynkaare kävi hänen huulillaan.

   Sitten he istuivat puutarhatuoleihin puiden katveeseen.

   ''Aikani on rajallista nyt, Conny, tiedäthän sen?'' George sanoi hiljaisella äänellä.

   ''George, en väitä, että tietäisin mitä sinä käyt läpi, koska en tiedä,'' Constance sanoi rauhallisesti. Hän oli terve, kun taas George oli kuolemansairas.

   ''Olen ollut sodassa ja nähnyt kuolemaa, en pelkää sitä,'' George sanoi. Sen sijaan hän pelkäsi, mitä hänen vaimolleen ja pojilleen tapahtuu sen jälkeen, kun häntä ei enää olisi.

   ''En ole koskaan pyytänyt sinulta anteeksi sitä, että jouduit tämän kartanon isännäksi, George. Enkä pyydä nytkään,'' Constance sanoi, mutta myönsi, että George olisi saattanut tulla onnellisemmaksi jossain muualla.

   George katsahti kartanorakennusta päin.

   ''Hyväksyin kartanon tosiasiana, kun kosin sinua jo ennen kuin vastasit myöntävästi kosintaani,'' George lausui. Hän ei ollut katkera mistään.

   ''Muistatko, mitä pappi sanoi, kun miedät vihittiin?'' Constance kysyi yhtäkkiä.

   George hämmentyi, sillä hän ei ollut aivan varma, mihin erityiseen korulauseeseen hänen vaimonsa mahtoi viitata. Papit toistelivat tekopyhästi kaikenlaisia kliseitä, kun ihmiset kävivät vihille.

   ''Hän sanoi, että olemme lupautuneet mieheksi ja vaimoksi, kunnes kuolema meidät erottaa,'' Constance sanoi. Hän sanoi uskovansa siihen sakramenttiin, vaikka kiisti olevansa uskonnollinen. 

   George kääntyi katsomaan pois päin vaimostaan, mutta hän ei sanonut mitään.

   ''Sinun pitäisi kertoa pojille,'' Constance sanoi. Heillä oli oikeus tietää, että heidän isänsä oli vakavasti sairas.

    ''Puhun Sebastianille, kun näen häntä,'' George sanoi. Tommylle hän kertoisi vasta sitten, kun tämä joskus tulisi kotona käymään. 

   ''Sebastianilla on tänään vapaapäivä, joten hän voi hyvinkin olla kotona,'' Constance vihjaisi.

   ''Poikkean siellä päivällä ja kutsun pojan kalaan, puhun siellä hänelle niin kuin isä pojalle,'' George sanoi.

   ''Se olisikin ensimmäinen kerta,'' Constance naurahti. George ja Sebastian eivät koskaan puhuneet keskenään. Paitsi silloin, kun George läksytti poikaansa ja se ei suinkaan ollut puhumista.

   Myöhemmin illan suussa George ja Sebastian tapasivat kartanon kalalammella. Se oli kummallekin ainutlaatuinen tapaaminen, koska he eivät olleet käyneet koskaan edes kalassa yhdessä. Heidän välillään oli aina vallinnut jännittynyt tunnelma, sillä George oli kohdistanut Sebastianiin paljon odotuksia kuten vanhimpaan poikaan aina kohdistetaan. 

   ''Tiedätkö, miksi en tahtonut sinusta poliitikkoa, Sebastian?'' George kysyi kalastelun lomassa.

   Sebastian yllättyi hieman isänsä kysymyksestä ja vastasi hienoisesti epäröiden, että varmaankin siksi, että isä toivoi hänestä upseeria.

   ''Halusin sinusta miehen, jolla on kunniantuntoa, periaatteita ja rohkeutta toimia oikein, kun tarve vaatii,'' George sanoi ja katsahti poikaansa nähdäkseen, mitä tämä ajatteli.

   Sebastian ei kuitenkaan sanonut mitään.

   ''Nyt olet saanut työtä juristina, mutta mietin, aiotko silti asettua ehdolle seuraavissa vaaleissa?''

   ''Rehellisesti sanottuna en tiedä,'' Sebastian myönsi. ''Voi olla, että keskityn luomaan uraa juristina, vaikka äiti sitä kritisoikin.''

   ''Ei tästä lammesta nouse taimenen taimenta!'' George puhisi ja valitti, että salapyytäjät olivat ryöstökalastaneet koko lammen taimikannan.

   Sebastiania hieman huvitti, sillä isä syytti aina salapyytäjiä, jos jäi ilman saalista.

   ''Mennään istumaan. Turha täällä on onkia, kun lammessa ui lähinnä sillejä ja ruutania!'' George puuskahti ja nakkasi ongen pois käsistään.

    Sitten hän käski Sebastianian tulla seurakseen kalamajalle.

   ''Tämäkin lampi ja maja tulee olemaan sinun eräänä päivänä, kuten koko kartano ja puoli pitäjää,'' George sanoi ja katseli ympärilleen.

   ''Kieltämättä perintö on kuin pallo jalassa,'' Sebastian naurahti.

   ''Ei se sinulle sitä ole toisin kuin äidillesi,'' George väitti painokkaasti. Constancen koko elämä oli kahlittu kartanoon, koska hän peri sen sukunsa viimeisenä ja sai kantaakseen koko perinnön taakan harteillaan.

   ''Mutta Ismayt ovat omistaneet ja hallinneet kartanoa jo neljättä sataa vuotta,'' Sebastian huomautti. Hän oli jatkumoa pitkälle perinteelle.

   ''Sinä et ole Ismay, Sebastian!'' George muistutti. Hänen poikansa oli Dwyer, ja siten hän voisi omistaa kartanon ilman, että kartano omistaisi hänet.

   ''Tarkoitatko, että voisin halutessani hävittää koko kartanon ja elää jossain muualla niin kuin tätä ei olisi olemassakaan?'' Sebastian kysyi ihmeissään.

   ''Sinä voit omistaa ja hallita kartanoa omilla ehdoillasi, koska sinulta ei odoteta samaa kuin äidiltäsi,'' George huomautti. Sebastianille kartano oli mahdollisuuksien perintö, kun taas Constancelle se oli velvollisuuksien perintö.

   ''Niin, mutta...'' Sebastian yritti ja tuli heti isänsä keskeyttämäksi.

   ''Jos luulet, että sinulta tullaan sallimaan samanlainen hallintotapa kuin äidiltäsi, erehdyt pahemman kerran, Sebastian,'' hän sanoi tiukasti. Constance oli aina pitäjäläisille kartanonherran tytär, joka peri kartanon myötä niin isänsä kuin sukunsa arvovallan. 

   ''Sebastian, sinä olet näille ihmisille muualta tulleen kenraalin poika ja kaivosmiesten sukua,'' George sanoi. Dwyerit eivät olleet kartanonherroja toisin kuin Ismayt. He olivat kaivosmiehiä ja tehtaan työläisiä.

   ''En ymmärrä, mitä tarkoitat tällä kaikella,'' Sebastian sai sanotuksi hetken hiljaisuuden päätteeksi.

   George ei kuitenkaan vastannut.

   ''On hyvä, että asut kylällä ja kohtaat muut kyläläiset naapureina. He oppivat tuntemaan sinut muuna kuin kartanonherrana ja jos toimit järkevästi, saat heistä ystäviä itsellesi ja voit aikanaan hallita kartanoa miehenä, jonka selän takana ei puhuta pahaa,'' George sanoi ja nousi ylös sitten ylös.

   Sebastian oli aikeissa myös nousta, mutta George viittasi hänelle kädellä kieltävästi. 

   ''Minulla ei ole enää paljoa aikaa, Sebastian. Mieti näitä sanojani viimeisenä testamenttina, sillä paljoakaan et tule isältäsi perimään, mutta henkisen perinnön sinulle jätän, jos sen vain otat vastaan,'' George sanoi. 

   Sebastian häkeltyi täysin. Hän ei saanut sanotuksi juuri mitään, sillä kaikista vähiten hän osasi odottaa isänsä olevan vakavasti sairas.

   ''Keuhkosyöpä,'' George sanoi hiljaa. ''Kohtalon ivaa, että sen saa mies, joka ei ole juuri tupakoinut. Mitä nyt joskus sikaria polttanut.''

   Sebastian ei tiennyt, mitä hän olisi sanonut.

   ''Se mikä ei hetkessä tule, ei hetkessä tapa!'' George naurahti ja sanoi, etteivät nämä olleet suinkaan viimeiset jäähyväiset.

   Sitten hän ilmoitti, että oli tullut kotiinlähdön aika ja lupasi, että he tulisivat uudelleen vielä kalaan, jahka lampeen saataisiin uusi taimenkanta istutettua. Ei hän ole heti seuraavan yönä kuolemassa.

52. Maranzano saa yliotteen

 Osa 52

   Kirkkoherra Charles Durham oli lyöty mies. Hän oli vienyt kirkkoneuvoston kokouksen pöytäkirjan Constancelle, joka oli sen luettuaan hymähtänyt ja ojentanut pastorille shekin, joka oli kirjoitettu kymmenelle tuhannelle. Tietenkin lahjakirjan kera, jossa oli tarkoin määrätty, että varat tuli käyttää seurakunnan kassakriisin tasapainottamiseen ja jäljelle jäävät rahat köyhäinapuun. Olipa kartanonrouva vielä iljennyt virkkoa, että köyhäinapu oli tarkoitettu kainojen köyhien hyväksi eikä suinkaan maallista mammonaa hamuavien pappismiesten taskujen täytteeksi.

   ''Kohtalo kohtelee minua kaltoin!'' Charles vaikeroi ja valitti paimenkirjeestä, joka oli vienyt häneltä käytännössä kaiken yhdessä hujauksessa. Suunnaton vääryys, joka oli tehnyt Charles Durhamista vain seremoniallisen henkilön ilman todellista valtaa!

   ''Älä sinä sure, Charles!'' Geraldine lausui hyväntuulisena ja muistutti ovelasta juonestaan, jolla he voisivat vetää välistä seurakunnan varoja, jotta pappilan ylhäisö voisi elää vauraudessa ja yltäkylläisyydessä. Sitä edellytti jo säätykunniakin!

   ''Ehdotuksesi ei ole pragmaattinen!'' Charles parahti. ''Aina, kun joku vuokraa seurakuntataloa minun pitää kirjoittaa maksutapahtumasta tosite kirjanpitoon!''

   Geraldine oli eri mieltä. Tositteet voi nakata pappilan uuniin, jolloin he voivat pitää vuokrarahat ja kätkeä ne pappilan salin piirongin laatikkoon, jossa on lukko ja avaimen ruustinna sujauttaisi tietysti ryntäiden väliin.

   ''Mutta jos jäämme kiinni, minua voidaan syyttää kavalluksesta ja sen jälkeen minut pannaan viralta!'' Charles huomautti ja vaikeroi joutuneensa todelliseen murheiden alhoon.

   ''Tulevaa piispaa ei tietenkään panna viralta!'' Geraldine väitti ja huomautti, että heidän korkea elintasonsa vaatii korkeat tulot. Hehän olivat maalaisylimystöä siinä missä kartanon vauras väkikin!

   ''Mutta minun pitää ajatella sentään virkaani,'' Charles yritti. ''Miten minun käy, jos ilmenee, että kaltaiseni hurkas hengenmies on sortunut epätoivossaan kavaltamaan kirkon rahoja? En saata kuvitellakaan, mitä siitä seuraa!''

   Geraldine oli kuitenkin huomioinut asian.

   ''Me tietysti vetoamme kartanonrouvaan! Hänhän on ylhäinen ystävämme ja varmasti pitää puoltasi,'' Geraldine luulotteli.

   Charles parahti kuuluvasti.

   ''Häneen nyt emme ainakaan voi luottaa, sillä hän voisi käyttää patronaattioikeuksiaan ja puhua piispalle erottamisestani, jos puliveivauksemme tulisi ilmi,'' Charles vaikeroi.

   ''Miksi hän sellaista tekisi?`Hänhän luottaa sinuun kuin vakaaseen kallioon!'' Geraldine solkotti ja huomautti, että juurihan vapaaherratar oli antanut Charlesin ylhäisiin pappismiehen käsiin suuren shekin.

   ''Niin, mutta korvamerkityn shekin!'' Charles valitti ja julisti, että kartanonrouva ei luota häneen lainkaan, koska ei uskonut shekkiä hänen haltuunsa ilman lahjakirjaa.

   ''Katinkontit! Sehän oli luottamuksenosoitus!'' Geraldine veisasi ja virkkoi, miten heidän sosiaalinen asemansa oli nousussa, vaikka piispa riisuikin hävyttömällä paimenkirjeellään papit vallasta!

   Majatalolla Christine Weir oli kutsunut Salvatore Maranzanon neuvonpitoon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan yksityishuoneistoonsa.

   ''Olen kutsunut sinut tänne kertoakseni, että annan armon käydä oikeudesta ja luovun kartanon tuhopoltosta,'' Christine lausui juhlavasti.

   Sal oli mielissään.

   ''Hyvä, että olet viimein muistanut ottaa aamulääkkeesi,'' hän naurahti.

   ''Julkeatkin vihjailla, että olisin mielenvikainen!'' Christine huudahti loukkaantuneena ja käski Maranzanon vaieta, jotta hän voisi kertoa asiansa loppuun ilman keskeytyksiä.

   ''Aion ostaa seuraavaksi pubin,'' Christine paljasti ja selitti, että se oli osa hänen uutta strategiaansa. Hän aikoi ostaa niin monta paikallista liikeyritystä kuin mahdollista, koska tällöin hänestä tulee paikallinen talousmahti, jonka tahtoon taivutaan ja jonka arvovalta olisi paljon suurempi kuin jonkun kartanonrouvan.

   ''Aivan, aivan,'' Sal virkkoi huvittuneena. ''Sinä laitat rahasi kiinni tällaisen peräkylän huonosti tuottaviin pikkupuljuihin, jotta voisit mitellä kartanonrouvan kanssa siitä, kumman sana painaa enemmän täällä.''

   ''Hienoa, että kuulet jotakin vanhuuttaan homehtuneilla korvillasi,'' Christine sanoi pilkallisesti ja kertoi sitten, että Maranzanon palveluksia ei enää tarvittu ja hän voi lähteä nostelemaan rattopoika kainalossaan.

   ''Ei käy,'' Sal vastasi heti. ''Sinä joko maksat minulle sen, mitä olet La Famiglia Maranzanolle velkaa tai teet minusta osakkaan tähän majataloosi.''

   ''Minä en maksa mitään naurettavalle rikollisperheellesi ja käsken sinua nyt poistumaan, ennen kuin kutsun poliisin!'' Christine sanoi kiukkuisesti.

   ''Kutsutaan vain poliisi, niin kuunnellaan sitten yhdessä poliisin kanssa nauhoite, jossa sinä vaadit minua polttamaan Constance Dwyerin kartanon maantasalle,'' Sal sanoi ovelasti.

   Samalla hetkellä Christine kampesi ylös tuolistaan, jolloin Sal teki vaistonvaraisesti samoin. Christine kiersi Maranzanon toiselle puolelle ikään kuin kissa, joka piiritti hiirtä.

   ''Anna olla viimeinen kerta, kun uhkailet minua kullankeltaisessa kamarissani!'' Christine mourusi.

   ''Mielipuolisen hullun kusenkeltainen salonki,'' Sal pilkkasi.

   ''Ulos hienosta hotellistani!'' Christine komensi.

   ''Voin lähteäkin ja poiketa poliisin pakeilla,'' Sal naurahti. ''Heitä kiinnostanee, millaisia rikoksia kaltaisesi entinen Hollowayn asukki suunnittelee ja joutunet seurantaan.''

    Christine näki punaista. 

    ''Uskallatkin kiristää minua! Ei sinulla edes ole mitään nauhaa, jolla voisit todistaa mitään. Poliisi nauraa sinulle, kuten minäkin nauran!''

    ''Minä tästä lähden naurattamaan poliisia,'' Sal virkkoi. ''Katsotaan sitten, nauratko sinä, kun sinut haetaan kuulusteluun matalalla kynnyksellä. Sinähän olet poliisin vanha tuttu.''

   Christine oli hetken vaiti. Kuinka Maranzano edes kehtaa puhua poliiseista ja vankiloista, kun on itsekin ihan kelmi. 

   ''Minä maksan! Paljonko sinä haluat?'' Christine puuskahti kiukkuisena.

   ''En paljon. Puolet tästä majatalosta,'' Sal naurahti ja lupasi unohtaa niin nauhan kuin Christinen houreiset puheet kartanon tuhopoltosta.

   Christine tunsi sietämätöntä vihaa, mutta hän myös tiesi, että Maranzanon kaltainen pikkurikollinen on silti voinut jotain äänittää turvatakseen selustansa ja voidakseen kiristää.

   ''Hyvä on, jos niin on,'' Christine sanoi hammasta purren. ''Mutta sen minä myös sanon, että jos sinä petät minut, minä kuohitsen sinut!''

   Sitten hän vaati saada ääninauhan itselleen, jonka Maranzano lupasi hänelle vasta, kun osakassopimus oli tehty. Christine sai riippua löyhässä hirressä ja luottaa häneen, koska hän ei voinut tällä kertaa muuta.

    Kenraali George oli kutsunut Charlie Wrightin kalastelemaan kartanon lammelle. Wright oli niitä harvoja pitäjäläisiä, joita George oli oppinut arvostamaan vuosien varrella. Yhdessä he olivat istuneet samanaikaisesti monissa eri luottamustoimissa ja lautakunnissa. Wrightin sanaan oli aina voinut luottaa. Milloinkaan George ei ollut nähnyt Wrightin tekevän mitään kunniatonta.

   ''Kappas! Puolen kilon silli, mutta en minä sitä ota, kun taimenta tavoittelin,'' George naurahti ja päästi kalan takaisin veteen.

   ''Mahtaako tuo silli olla ainut kala tässä lammessa, kun minä en ole saanut vielä ainuttakaan,'' Wright sanoi vitsikkäästi.

   Tällaisen huumorin päälle George ymmärsi.

   ''Siitä on yli kolmekymmentä vuotta, kun tulin tähän pitäjään,'' George muisteli. Silloin hän oli ajatellut, että Dawpool oli hyvien ihmisten kylä. Siellä asui vähään tyytyvää, rehellistä kunnon maalaiskansaa. Nyttemmin hän oli joutunut huomaamaan, että vanha polvi oli kuollut ja kylä oli muuttunut. Ihmiset olivat yhtä kavalia ja petollisia kuin kaikkialla muuallakin.

   Wright oli huomannut saman kehityksen.

   ''Pappi on moraalisessa konkurssissa, selkärangaton valepukki ja kavaltaja,'' George tuomitsi. ''Sitten on sorakeisarinna, joka on jostain syystä ryöminyt tänne ja päättänyt jäädä kunnollisempien ihmisten kiusaksi. Lisäksi on minun vaimoni. Minun oma vaimoni, Wright!''

   Wright yllättyi ja katsahti Georgea.

   ''Tapasin hänet ensimmäistä kertaa jahtiseuran tanssiaisissa, jonne minut oli kutsuttu nuorena upseerina,'' George kertoi ja piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. 

   ''Muistatko vanhan Ismayn? Vaimoni isän,'' George kysyi yhtäkkiä. 

   Wright muisti tietenkin vanhan kartanonherran. Sir Henry oli todellinen vanhan ajan patruuna, jota kaikkia kunnioittivat pitäjällä. Vanhat miehet kohottivat hänelle hattuaan ja joku hienompia tapoja oppinut saattoi kevyesti kumartaa.

   ''Hän oli hyvä mies, joka ei koskaan kulkenut pää pystyssä ja hänen sanaansa saattoi aina luottaa,'' George muisteli. Sellaiset miehet olivat sukupuuttoon kuolevaa lajia. Ismayn tapauksessa sukupuutto oli siinäkin mielessä todellinen, kun perheeseen ei syntynyt poikaa, joka olisi hänet perinyt. 

   Wright myönsi, että hän ei ollut koskaan edes ajatellut asiaa.

   ''Vaimostani tuli pikemminkin isänsä poika ja perijä,'' George sanoi ja naurahti kevyesti ennen kuin vakavoitui jälleen. Constance ei olisi perinyt mitään, mikäli hänellä olisi ollut veli, joka olisi itsestäänselvästi ohittanut hänet perimysjärjestyksessä.

   Wright kuunteli mietteliäänä.

   George epäili, että hänen vaimonsa on koko ikänsä pyrkinyt osoittamaan olevansa pystyvä perijä siinä missä kuka tahansa mieskin.

   ''Kuka hävittää kartanon, joka on ollut suvulla yli kolmesataa vuotta? Ei ainakaan minun vaimoni, hän ei aio olla se, joka ei pystynyt säilyttämään sukunsa viimeistä perintöä,'' George lausui. Sitten hän naurahti, sillä mitäpä hän asiasta pohjimmiltaan tietäisi. Hänellä ei ollut velvoittavaa perintöä. 

   ''Olen puhelinteknikon poika, kaivosmiehen pojanpoika ja äitini kävi työssä villatehtaassa,'' George naurahti. Hänellä ei ollut kartanoa ja hänellä ei ole vieläkään kartanoa.

   ''Olen aina ihaillut miehiä, jotka ovat itse luoneet oman elämänsä ja uransa,'' Wright sanoi hieman haikeasti. Sellainen herätti vähintään yhtä paljon kunnioitusta kuin vanhan suvun perinnön vaaliminen.

   ''Minä sain valita, mitä teen elämälläni ja siinä mielessä olen etuoikeutetumpi kuin vaimoni, joka peri kaiken vain sen tähden, että ei ollut muitakaan,'' George sanoi ja huokaisi syvään. 

   Sitten hän laski vapansa maahan ja kääntyi kohti Wrightiä, joka teki samoin.

   ''En ole sentimentaalinen mies, Wright, mutta aikani on käymässä vähiin,'' George sanoi ja katsahti sitten hetkellisesti pois päin. ''Teen kuolemaa, mutta en tiedä, koska se tapahtuu. Kukaan ei tiedä, mutta haluan kuolla rauhassa.''

   Wright oli vaitonainen. 

   ''Ihmiset täällä sanovat, että olen kartanon asiamies ja vaimoni käskyläinen,'' George sanoi naurahtaen. ''Mutta ryhdyin siihen vain sen tähden, että vaimoni on täysin armoton, kun hän puolustaa kartanoaan ja perintöään.''

   Sitten George katsoi suoraan Wrightiin.

   ''Pyytäisin sinulta palvelusta, Wright. Herrasmiehen palvelusta.''

   ''Totta kai, jos vain on jotain sellaista, mihin pystyn,'' Wright vastasi. Hän tiesi, että kenraali ei esitä täysin mahdottomia pyyntöjä.

   ''Jos voit luvata minulle, että pidät niin valtuustossa kuin kirkkoneuvostossa sellaisen linjan, että vaimoni ei tarvitse ryhtyä tyrannisoimaan täällä sen jälkeen, kun olen poissa. Sinulla on arvovaltaa niin vanhana pitäjäläisenä kuin pitkäaikaisena luottamusmiehenä,'' George sanoi.

   Wright nyökkäsi kevyesti ja sanoi, että hän tekee voitavansa. Hän ymmärsi täysin, mitä kenraali tarkoitti.

   ''Kunnon mies!'' George sanoi ja teki sitten kädellään kunniaa Wrightille kuin upseeritoverille.