Pitäjän kirkolliseksi mahtimieheksi hamuava kirkkoherra Charles Durham hyräili tyytyväisenä, kun hän asteli pappilan saliin ja istui vaimonsa seuraan.
''Vapaaherratar soitti ja kutsui minut kartanoon,'' Charles paljasti ja kertoi kartanonrouvan haluavan keskustella seurakunnan tulevaisuudennäkymistä hänen kanssaan. ''Minusta tuntuu, että hän aikoo tehdä lahjoituksen kirkolle!''
Charles ei täysin ymmärtänyt, mistä lausunnosta Geraldine mahtoi puhua.
''Lausunnon, jolla tuomiokapituli nimittää sinut kirkkopiirisi dekaaniksi ja edistää siten urakiitoasi kohti piispan virkaa!''
Charles naurahti. Ei siihen riittänyt pelkästään paikallisen kartanonrouvan suosituskirje.
''Lupasin poiketa kartanolla nyt aamusta, joten taidan lähteä heti, jotta vapaaherrattaren shekki voidaan käydä lunastamassa mitä pikimmiten,'' Charles sanoi ja alkoi tehdä lähtöä.
Geraldinekin olisi tullut mukaan, mutta hän joutui harmikseen lähtemään Greathamiin kampaajalle, sillä pitäjässä ei ollut enää kampaamoa Patricia Egertonin konkurssin jäljiltä.
Kartanolla kirkkoherran otti vastaan Constance, sillä kenraali George oli lähtenyt käymään Liverpoolissa. Charles ei ollut lainkaan pahoillaan, vaikka kenraali ei ollut läsnä. Hän ei pitänyt koko miehestä ja tunne oli molemminpuolinen.
''Olen huolissani seurakunnasta, vaikka tiedänkin sen olevan pystyvissä käsissänne, kirkkoherra,'' Constance lausui kohteliaasti.
''Teen parhaani, jotta kirkko pelastuu talouskurimukselta,'' Charles sanoi nöyryyttä teeskennellen, sillä hän oli aidosti mielissään saamastaan tunnustuksesta.
''Kirkko on henkilökohtaisesti minulle monellakin tavalla tärkeä, sillä onhan se rakennettu sukuni lahjoittamalle maalle ja lahjoittamin varoin,'' Constance selitti.
''Olenkin lukenut siitä pitäjänhistoriasta,'' Charles sanoi mielistellen ja huomautti, että pitäjänkirkkoa ja seurakuntaa ei olisi ilman vapaaherrattaren sukua.
Constance hymyili.
''Kuten ei olisi myöskään Dawpoolin kartanon valtiaan patronaattioikeuksia,'' Constance huomautti ovelasti.
Charles yllättyi. Hän muisti, että seurakuntasäännön mukaan Dawpoolin kartanon valtiaalla oli oikeus valita pitäjään pappi, mutta hän ei ollut koskaan sitä tarkemmin ajatellut. Häntä oli kiinnostanut lähinnä pykälä, jossa oli määrätty kartanon valtiaan velvollisuudeksi kantaa kirkollisveroa alustalaistensa puolesta.
Keskustelu patronaattioikeuksista tuntui Charlesista jollakin selittämättömällä tavalla kiusalliselta, joten hän vilkaisi ylimalkaisesti kelloa ikään kuin hänellä olisi kiire.
''Tuota noin, vapaaherratar,'' Charles takelteli. ''Ymmärsinkö oikein, että haluatte lahjoittaa kirkolle jotakin?''
Constance hymyili huvittuneena. Ei hän ollut puhunut mitään lahjoituksesta, joten kirkkoherra oli erehtynyt tapansa mukaan.
''Oli minulla eräänlainen lahjoitus mielessäni,'' Constance vastasi naurahtaen. ''Mitäpä ajattelisitte, jos antaisin teille kokonaan velkanne anteeksi?''
Charles hämmästyi. Hän ei ollut pystynyt lyhentämään velkaansa pennyäkään ja asia oli vaivannut häntä. Enimmäkseen hän oli haaveillut, että jonakin kauniina päivänä koko asia unohtuisi ikihyviksi. Tuntui uskomattomalta, että juuri tänään tuo päivä oli koittanut. Todellinen onnenkantamoinen!
''Miten jalomielistä, vapaaherratar, mutta jospa minä jotakin lyhentäisin teille,'' Charles kursaili ja toivoi koko ajan, että vapaaherratar toteaisi velan unohdetuksi.
''Velka on anteeksi annettu ja unohdettu, pastori hyvä,'' Constance sanoi kohteliaasti.
Charlesin suu venähti messingille.
''Te puolestanne kiitollisuutenne osoituksena pyydätte eroa virastanne,'' Constance jatkoi.
Charles järkyttyi ja meni sanattomaksi. Kuuliko hän oikein? Kenties tämä olikin vain painajaisunta ja alitajunnan tapa soimata häntä niistä itsekkyyden ja ahneuden viettelyksistä, joista hän sunnuntaisin varoitteli kirkkokansaa saarnastuolista.
''Olen laatinut puolestanne eronpyyntökirjeen, jonka voitte allekirjoitettuanne viedä piispan hyväksyttäväksi,'' Constance sanoi rauhallisesti.
''Hetkinen, vapaaherratar!'' Charles huudahti järkyttyneenä. ''Mi-miksi te haluatte, että minä pyydän eroa?''
''Seurakunnan suojelijana velvollisuuteni on huolehtia siitä, että seurakunta ei joudu perikatoon ahneiden pappismiesten ja ruustinnojen käsissä,'' Constance naurahti.
''Ette voi olla tuota mieltä, vapaaherratar! Minähän yritän vain pelastaa seurakunnan vararikolta,'' Charles parahti loukkaantuneena kohtuuttomista syytöksistä, joita hänen päälleen tällä tavalla syydettiin.
Constance pudisti päätään, sillä heidän näkemyksensä olivat ristiriitaiset.
''Tietysti voimme tehdä kantelun tuomiokapituliin, joka tutkinnan päätteeksi panee teidät viralta,'' Constance huomautti lisäten, että pastori menettäisi maineensa ja hänen uransa pappina päättyisi perin ikävällä tavalla.
''Voi hyvä tavaton!'' Charles vaikeroi.
''On kolmaskin vaihtoehto,'' Constance sanoi. Pastori saisi pitää virkansa, jos kirkollisveron korotus perutaan ja samalla päätetään, että korotus on korkeintaan kaksi prosenttia ja kirkollisveroa ei saa korottaa viiteen vuoteen.
Charles huokaisi syvään. Hän käsitti, että pohjimmiltaan kaikessa olikin kysymys kirkollisverosta ja kartanonrouvan pidäkkeettömästä ahneudesta ja itsekkyydestä. Ei kartanonrouva ollutkaan yhtään hurskaampi kuin hän itsekään.
''Seurakunnan varallisuustilanteen takia on välttämätöntä korottaa veroja,'' Charles väitti ja selitti, että hän ei olisi ryhtynyt veronkorotuksiin muuta kuin pakkotilanteessa.
''Olen kertonut teille vaihtoehtonne ja luotan siihen, että valitsette viisasti, jotta minun ei tarvitse vaivata piispaa ja ottaa puheeksi patronaattioikeuksiani,'' Constance sanoi rauhallisesti ja nousi ylös osoittaakseen, että pastorin vierailu oli päättynyt.
Constance saatteli pastorin pihaan, mutta Charles ymmärsi, että kysymys ei ollut pelkästään hyvän emännän kohteliaisuudesta.
''Vielä eräs asia pohdittavaksenne kotimatkalle, pastori,'' Constance sanoi ja ilmoitti, että seurakunnan taloushallinto olisi viisainta luovuttaa takaisin kirkonisäntien hoidettavaksi, jotta omat ja muiden rahat eivät vahingossakaan sekoitu keskenään.
Charles oli vastustavalla kannalla ja huomautti, että varainhoito kuului olennaisena osana hänen virkaansa. Constance ei kuitenkaan hänen huomautuksistaan piitannut.
''Lisäksi haluan, että Wrightin lisäksi kirkonisäntänä toimii Philip Quinn, jotta ei synny epämiellyttäviä eturistiriitoja, jotka voisivat koitua kohtaloksenne,'' Constance lisäsi.
''Hetkinen, vapaaherratar,'' Charles sanoi ärsyyntyneenä. ''Kirkkoneuvosto valitsee isännät keskuudestaan ja voihan olla, että valinta kohdistuu vaikkapa rouva Cliffordiin.''
Constance pudisti päätään.
''En usko, että hyväksyn rouva Cliffordia,'' Constance sanoi. ''Odotan kuulevani teistä viimeistään huomisaamuna, kun tuotte minulle pöytäkirjan kirkkoneuvoston tämäniltaisesta kokouksesta, josta sopimamme päätökset ilmenevät.''
''Ei tänään ole kirkkoneuvoston kokousta,'' Charles huomautti valittavalla äänellä.
''On, jos haluatte säilyttää virkanne,'' Constance sanoi tiukasti ja hyvästeli pastorin.
Kartanolta kotimatkalle lähti lannistettu mies, joka oli vain hetkeä aiemmin ollut voimiensa tunnossa ja saanut koko kirkollisen vallan käsiinsä vain huomatakseen, että yhdessä hetkessä hänet oli riisuttu vallasta.
Majatalon vastaanottohuoneessa Salvatore Maranzano tervehti apuriaan Giovanni Morellia, jonka hän oli käskyttänyt kummisedän ominaisuudessa paikalle.
''Minulla on sinulle keikka, poikaseni,'' Sal virkkoi isällisesti.
''Kuuntelen, don,'' Morelli vastasi.
''Emme me tietenkään tuon kuullen mitään puhu,'' Sal sanoi kiireesti huomatessaan Christinen kävelevän määrätietoisen näköisenä heitä kohti.
''Mitä tämä merkitsee, Sal? Kerro heti, mitä ihmettä märkäkorvainen rattopoikasi täällä tekee?'' Christine kysyi äkäisesti ja katseli halveksien kumpaakin.
''La Famiglia Maranzanon työsuhdeasiat eivät sinulle kuulu!'' Sal puuskahti närkästyneenä.
''Minua ei kiinnosta vähääkään Me Murtoveikot Osakeyhtiösi vähäpätöiset työsuhdeasiat, jos niitä sellaisiksi voi edes kutsua!'' Christine mourusi ja ilmoitti, että häntä kiinnosti ainoastaan loisteliaan maaseutuhotellinsa loistava tulevaisuus, johon eivät suinkaan kuuluisi epämääräiset taskuvarkaat ja murtomiehet.
''Ilman minua tällä kulahtaneella retkeilymajalla ei ole tulevaisuutta, tiedä se!'' Sal pauhasi närkästyneenä.
''Ja nyt riittää!'' Christine rääkäisi.
''Tämä on minun hotellini ja minä määrään täällä!'' Christine räkätti. ''Sinä et ole edes osakas, koska Constance Dwyerin pytinki on edelleen tukevasti pystyssä. Haluan, että hänen väärän vänkyrä talonsa palaa poroksi!''
Sal levitti turhautuneena käsiään.
''Käsitä jo, että sinun ideasi on pähkähullu!'' Sal solkotti. ''Sinuna jättäisin sen kartanonrouvan huomiota vaille ja keskittyisin tämän majatalon pyörittämiseen!''
''Minä haluan kostoni ja kostoni tulen saamaan!'' Christine solkotti lisäten, että mikäli kartano ei olisi pian liekkimerenä olisi Maranzanon turha haaveksia osakkuudesta ja tähtitieteellisistä osingoista.
''Suurudenhulluutta sinulta ei ainakaan puutu, mutta ilman minua osingot jäävät tappiollisiksi,'' Sal pihisi.
''Julkeatkin, senkin lahoaivo!'' Christine huudahti.
''DON MARANZANO EI OLE LAHOAIVO!'' Sal mylvi loukkaantuneena.
''Ja nyt ulos mylvimästä hienoista saleistani!'' Christine mourusi ja ajoi miehet ulos jäähylle ilmoittaen, että takaisin saisi tulla vasta sitten, kun kultaiset käytöstavat olivat palautuneet mieleen.
Maranzano ja Morelli lähtivät kävelylle. Ainakin ulkona sai keskustella rauhassa ilman hermoheikkojen naisten mäkätyksiä.
''Ymmärsinkö oikein, että Christine haluaa sinun polttavan Constance Dwyerin kartanon?'' Morelli kysyi hieman arkaillen, sillä hän ei ollut täysin varma, oliko hänellä lupa esittää kysymyksiä.
''Pakkomielteinen hullu koko akka! Hoitoon joutaisi rauhoittumaan,'' Sal märisi katkerasti.
Morelli huokaisi helpottuneena. Ilmeisesti Maranzanon kaavailema keikka ei ollut ainakaan mikään tuhopoltto, jossa polttaisi vain omat näppinsä.
''Ei tietenkään! Meidän keikkamme ovat järkevämpiä kuin joidenkin vähäjärkisten majatalon emäntien päähänpistot,'' Sal supatti ja paljasti keikan olevan naurettavan yksinkertainen. Ennen kaikkea se oli kuitenkin tuottoisa helpon rahan keikka.
Morelli oli mielissään, sillä ansiot riippuivat ryöstösaaliin arvosta.
''Täällä on piakkoin suuret avajaiset,'' Sal aloitti ja madalsi ääntään. Rahakkaita vieraita olisi solkenaan, sillä Christine oli kutsunut avajaisiin koko kreivikunnan liike-elämän kerman.
Morelli osasi tässä vaiheessa aavistaa, minkä tyyppisestä keikasta oli kysymys.
''Ryöstämme jokaisen?'' Morelli kysyi kiinnostuneena.
''Putsaamme Christinen kassakaapin hänen vähistä rahoistaan ja säilytykseen jätetyistä hotellivieraiden arvoesineistä,'' Sal selitti.
Morellin sormia alkoi ihan syyhytä.
''Entä se osakkuus, mistä Christine puhui?'' Morelli uteli.
Sal naurahti vähättelevästi.
''Katsotaan sitä sitten, kun olemme ensin putsanneet kassakaapin. Minulla on suunnitelma, jolla pakotan hänet tekemään minusta osakkaan,'' Sal nauroi. Sen sijaan Christine saisi toteuttaa harhaisen tuhopolttonsa ihan itse, jos kerran kaipaa niin kovasti takaisin Hollowayn muurien suojaan.
Päivän käännyttyä kohti iltaa oli kirkkoherra Charles Durham suunnannut kirkkoon mietiskelemään syntyjä syviä. Hän oli joutunut pitämään kirkkoneuvoston hätäistunnon pelastaakseen itsensä tuholta ja turmiolta. Kokemus oli hyvin katkeroittava ja nöyryyttävä.
Onneksi Charles oli keksinyt sepittää uskottavan hätävalheen, jota kukaan ei ollut kyseenalaistanut ainakaan ääneen. Hän väitti saaneensa paimenkirjeen, jonka piispa oli lähettänyt kaikille hiippakunnan papeille ja siinä oli nimenomaisesti linjattu, että yksikään seurakunta ei saisi korottaa kirkollisveroa kahta prosenttia enempää ja korotus olisi voimassa seuraavat viisi vuotta. Ainoastaan Charlie Wright olisi halunnut lukea paimenkirjeen, muttas Charles teeskenteli unohtaneensa sen kotiin kaiveltuaan ensin povitaskujaan ja ihmettelen teatraalisesti, mihin hän oli sen jo ehtinyt hukata.
Sitten Charles olikin vaihtanut sulavasti aihetta ja kertonut harkinneensa muka uudelleen seurakunnan varainhoitoa ja ilmoitti luovuttavansa sen kirkonisännille, koska hän ei ollut saavuttanut täyttä luottamusta aiemmassa kirkkoneuvoston kokouksessa.
Lopuksi oli päätetty valita uusi kirkon isäntä. Geraldine oli tyrkyttänyt itseään veisaamalla, että seurakunnan pelastajana ylhäinen ruustinna on kaikista luontevin ja ilmeisin vaihtoehto. Charlesin onnistui kuitenkin vakuuttamaan vaimonsa, että oli olemassa jokin kirkollinen sääntö, jonka tähden pastorin puoliso ei saisi toimia kirkon isäntänä. Geraldine oli solkottanut kirjoittavansa piispalle ja pyytävänsä erioikeutta, joka varmasti hänelle suotaisiin. Tällöin Wright oli ilmoittanut, että isäntä pitää valita heti, kun taloudenhoito palautuu isännistölle. Valinta kohdistui Wrightin esityksestä Quinniin, joskin Geraldine kieltäytyi äänestämästä, koska piispaa ei oltu kuultu ja vaati ylhäisen ruustinnan eriävän kannan merkitsemistä pöytäkirjaan.
Myös Geraldine kiirehti kirkolle miehensä luokse ja he katselivat yhdessä hetken aikaa alttaritaulua, mutta kävivät sitten istumaan ensimmäiseen penkkiriviin.
''Pää pystyyn, Charles! Lähetämme piispalle kirjeen ja pyydämme häntä perumaan paimenkirjeensä,'' Geraldine selitti neuvokkaana.
Charles huokaisi ja huomautti vaimolleen, että piispa ei koskaan peru paimenkirjeitä ja heidän pitää hyväksyä tapahtunut.
''Tämä on suunnattoman epäoikeudenmukaista,'' Charles valitti. ''Juuri, kun saavutat vallan omassa seurakunnassasi, piispa lähettää kirjeen ja riisuu papeiltaan vallan päättää asioista. Kyllä pitää ihmisellä olla kova kohtalo!''
''Älä sure, Charles! Sinä tietysti piispaksi ylennyttyäsi lähetät oman paimenkirjeesi ja palautat vallan itsellesi,'' Geraldine houri.
Charles tuskin kuunteli, sillä taloushuolet olivat hänen päällimmäisin murheensa. Millä hän elättäisi perheensä, kun joutuisi vuosikaudet kituuttamaan pienellä palkalla?
''Keksimme jotain ja pian huomaat, miten seurakunnan rahavirrat uivat pappilan komean salin piirongin laatikkoon!'' Geraldine virkkoi. Hän oli keksinyt jotain nerokasta, jolla pappilan ylhäinen väki vaurastuisi seurakunnan avulla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti