24. Ihmeiden aika ei ole ohi

(Huomio! Poikkeuksellisesti tämä osa julkaistaan ilman kuvia teknisten vaikeuksien takia.)

Pappilan aamiaispöydässä vallitsi epätoivoinen ilmapiiri. Rovasti ja ruustinna olivat tuskin nukkuneet koko yönä, sillä kenraalin suorittama tilintarkastus tuntui kuin viimeiseltä naulalta heidän lahossa arkkussaan.

''Kenraali vainoaa meitä ja haluaa savustaa meidät ulos pitäjästä!'' Geraldine puhisi. - ''Kehtaakin, vaikka sinä olet sentään kirkkoherra, ja hän ei ole seurakunnan luottamusmiestä kummempi henkilö!''

''Jos kenraali valittaa tuomiokapituliin, minä menetän vielä virkani ja mitä me sitten teemme,'' Charles voivotteli.

''Mutta sinähän olet piispan suosikki! Hän ymmärtää kyllä, kun kerromme miten tärkeää  meidän on elää säätymme mukaisesti ja papin palkka on niin pieni, ettei se sellaisenaan riitä siihen,'' Geraldine väitti.

''Minun on mentävä kartanoon ja selvitettävä asia kenraalin kanssa, sillä muuten meidät hukka perii,'' Charles ryhdistäytyi. Hänen olisi saatava jonkinlainen ratkaisu aikaan kenraalin kanssa ennen kuin tämä valittaisi korkeampaan portaaseen.

''Vaadi häntä kohtelemaan sinua oikeudenmukaisesti. Hänen velvollisuutensa on kuunnella itsensä kirkkoherran pyhiä näkökulmia ja ottaa ne huomioon ratkaisevina asianhaaroina,'' Geraldine selvitti miehelleen, jonka järjenjuoksuun hän ei sellaisenaan ollut kuunaan luottanut ja näkikin roolinsa olevan toimia miehensä aivoina - ajattelijana.

   Charles oli jo pukemassa palttoota ylleen, kun Geraldine riensi hänen jäljessään pappilan ahtaaseen eteiseen, jota ruustinna väitti eteishalliksi - olihan sellainen kartanossakin, joten pitihän herraspappilassakin olla.

''Hetkinen, Charles! Minä tulen mukaasi ja selvitän asian kenraalille!''

''Ei, älä sentään, minä menen yksin,'' Charles huudahti tuskaisena. - ''Tarkoitan, että kenraali arvostaa enemmän miesten keskinäistä neuvottelua ja suorapuheisuutta. Hän pitää sellaista luotettavana!''

   Geraldine typertyi, sillä hän ei ollut tottunut miehensä vastusteluihin, mutta väitti sitten tulevansa mukaan voidakseen tavata samalla vapaaherratarta. Miehet voisivat keskustella sitten keskenään, kun hän ja vapaaherratar varmasti ratkaisivat pulman tahollaan viisaasti. Vapaaherratarkin ymmärtäisi, miten tärkeää on pappilan ylhäiselle herrasväelle elää säätynsä mukaisesti ja näin hänet voitettaisiin heidän puolelleen, jolloin kenraalinkin pitäisi luovuttaa ja taipua suunnattoman ylivoiman edessä.

Kartanolla käytiinkin hyvin kipakka sananvaihto kenraalin ja kirkkoherran välillä. Georgen jylinä kuului kauas ja sai tuskahien valumaan pitkin Charlesin päälakea.

''Te kelvoton seurakunnan kuppaaja ja kassakirstun kavaltaja, joka ette ole ikänänne tehnyt mitään kunniakasta, vaaditte nyt minua muka seurakunnan edun nimissä jättämään asian sikseen!'' George jylisi. - ''Kuinka te kehtaatte? Sanokaapa se, Durham!''

''Minähän vain ehdotin, että maksaisimme edustusmenomme seurakunnalle samalla tavalla kuin maksamme pappilan kalustonkin,'' Charles parahti kuulostaen siltä kuin kärvistelisi pahimpien kuolontuskien kourissa.

''Jos suostuisin siihen mitä ehdotatte, te ennen pitkään vain uusitte rikoksenne ja sitä en voi sallia. Muistutan teitä siitä, että olen seurakunnan takuumies enkä salli minkäänlaista arveluttavaa vilunkipeliä, jota te vaikutatte harrastavan ammatiksenne,'' George puhisi.

''Älkää liioitelko. Emmekö me nyt pääsisi sopimukseen?'' Charles vaikersi.

''Pääsemme sopimukseen vain siinä tapauksessa, että maksatte koko velkanne kerralla mukaan lukien kaluston ja teette sen huomiseen mennessä taikka minä en vastaa seurauksista, joita teille tulee tästä koitumaan!''

''Huomiseen mennessä! Olette hullu...Mistä minä siihen mennessä saan sellaiset rahat kokoon huomiseksi?'' Charles huudahti. Kenraalihan nyt vaatii ihan mahdottomia ja sen hän tekee silkkaa ilkeyttään.

   George naurahti kevyesti. Päänsärky oli yksin Durhamin, ja jos hän mieli selvitä tästä ehjin nahoin, hänen oli syytä raapia rahat kokoon viimeistä killinkiä myöten, taikka muutoin George jättäisi virallisen kantelun tuomiokapituliin, jolloin jouduttaisiin suorittamaan virallinen tutkinta ja toteamaan Durhamin menetelleen virassaan suorastaan rikollisesti. Sen perästä seuraisi sitten rikosilmoitus, oikeudenkäynti ja tuomio sekä viranmenetys.

Kuultuaan sitten kaikki Georgen luettelemat ehdot ja reunaehdot, Durham lupautui pitkin hampain muka hoitaa asian huomiseen mennessä ja lähti sitten vaimonsa kanssa kotimatkalle paasaten kenraalin olevan täysin kohtuuton hätää kärsivän pappismiehen nurkkaan ahdistaja.

''No mutta! Meillä on sentään aikaa maksaa huomiseen mennessä kaikki ja jäämme pitäjään. Kylläpä taas asia ratkesi kannaltamme suotuisasti,'' Geraldine riemuitsi uudesta käänteestä.

''Mistä luulet, että sellaiset rahat saadaan kootuksi?'' Charles vaikersi. - ''Kenraali pitää meitä vain löyhässä hirttoköydessä huomiseen asti tietäen, ettemme onnistu. Voi, voi sentään, tämä on pahimmanlaatuinen painajainen!''

''Me lainaamme rahat vapaaherrattarelta!'' Geraldine julisti yhtäkkiä voitokkaasti.

   Charles pysähtyi ja häneltä loksahti suu auki. Näin paksua ehdotusta hän ei ollutkaan vaimonsa suusta kuullut hetkeen.

''Ja sinäkö todella luulet, että hän lainaisi meille yhtään mitään?'' Charles huudahti tyrmistyneenä.

''Hän on säätysisareni, ja lupasi lainata meille sen mitä tarvitsemme selvitäksemme tästä sotkusta,'' Geraldine sanoi ylpeästi ja lisäsi, että hänen mukaan tulonsa on jälleen ratkaissut koko pulman.

''Oletko hullu? Luotatko sinä muka häneen, ja mitä hän edes siitä hyötyy, että lainaisi meille rahaa?'' Charles kyseli vaimoltaan kiihtyneenä. Että hänellä on sitten typerä vaimo!

''Vapaaherrattaren mukaan on seurakunnan edun mukaista, että tapaus ei etene tuomiokapituliin tutkittavaksi, koska kenraali on takuumies ja tapaus saisi huonoa julkisuutta, jos tieto kirkkoherran rötöksistä leviää pitäjän ulkopuolelle,'' Geraldine selvitti ja nosti leukaansa ylpeästi.

''Rötöksistä? Sanoiko hän todellakin, että kirkkoherran rötöksistä? Voi hyvänen aika!'' Charles parahti ja hänen teki mieli heittäytyä maahan vaikertamaan.

''Ole hiljaa, äläkä kuuluta vaikeuksiamme koko pitäjälle, kun minun hyvä ystäväni rouva vapaaherratar on luvannut pelastaa meidät pulasta, johon olet typerästi ja ajattelemattomasti saattanut meidät,'' Geraldine sätti miestään.

''Vai minä olen saattanut? Kuka halusi hienon kaluston, maksatti kolttujaan ja hiustenleikkuunsa seurakunnalla, kysyn vaan!'' Charles rähisi.

''Ota huomioon, että syy on sinun. Sinä tienaat aivan liian vähän etkä kykene ylläpitämään säätymme mukaista elintasoa,'' Geraldine puuskahti loukkaantuneena ja alkoi sitten kävellä rivakammin, jättäen miehensä sopertamaan jälkeensä. Pääasiahan oli, että he alkoivat olla jälleen selvillä vesillä ja millä oikeudella Charles sitä paitsi saattoi häntä sättiä, kun juuri hän sai neuvoteltua lainankin, jolla päästäisiin selville vesille!

Pitäjän toisella laidalla Enfieldissä tutkittiin samanaikaisesti ryöstösaalista, jonka Benjamin Wright oli saanut anastetuksi kirkosta edellisenä yönä. Saalis oli aseteltu näyttävästi esille ruokasalin pöydälle ja Christine tarkasti jokaisen pikarin ja kynttelikön hyvin huolellisesti Benin seuratessa hieman malttamattomana sivusta tätä toimitusta.

''Paljonko näistä saa? Mikä on minun osuuteni,'' Ben kysyi lopulta.

''Kuulehan, Ben! Mitä pyysin sinua tuomaan kirkosta saaliiksi, kun lähetin sinut asialle?'' Christine kysyi sitten ovelasti.

''Mitä? Siinähän ne ovat kaikki edessäsi, mitä pyysit,'' Ben vastasi ihmeissään. Mitähän armollinen emäntä nyt mahtoikaan sekoilla, kun saaliskin oli niin komea.

''Pyysin tuomaan hopeiset ehtoollispikarit ja kyntteliköt. Eikö totta? Mutta sinä onneton toit minulle halvinta mahdollista alpakkaa,'' Christine tuhahti ja nakkasi lopulta yhden pikarin huoneen nurkkaan osoittaakseen muka sen arvottomuuden.

''Alpakkaa? Ei siellä ollut muuta kuin nämä,'' Ben puolustautui ja alkoi katsella nyt itsekin pikareita niin kuin olisi niistä jotakin ymmärtänyt.

''Nämä ovat arvotonta romumetallia, josta ei saa penniäkään pimeillä markkinoilla,'' Christine julisti ja käski sitten Beniä keräämään pikarit ja kyntteliköt takaisin säkkiin ennen kuin Campbell tulisi ja näkisi ne. 

   Benin tehtyä työtä käskettyä Christine kuitenkin halusi säkin sisältöineen itselleen lohduttaen samalla Beniä, että tekevälle sattuu virheitä ja että vaikka tällä kertaa saalis osoittautui arvottomaksi romuksi, Ben oli kuitenkin osoittanut tekevänsä mitä käsketään. 

''Ettehän ole pahasti pettynyt minuun, armollinen emäntä?''

''Ole typerehtimäti! En tietenkään ole pettynyt, kun käskyläinen tekee mitä käsketään. Suonet nyt anteeksi, mutta minun on lähdettävä asioille,'' Christine sanoi ja otti säkin mukaansa.

''Hetkinen...Mihin viet saaliin?'' Ben kysyi ihmeissään. Jos saalis oli arvotonta romumetallia, mitä armollinen emäntä sillä muka tekisi.

''Palautan nämä ennen kuin niiden katoaminen huomataan. Mene sinä vaikkapa ajamaan nurmikkoa, jotta Campbell ei ala luulla, että asut täällä ilmaiseksi,'' Christine sanoi hivenen ärtyneesti. Hän ei voinut sietää, että alaiset kyselevät häneltä asioita, jotka eivät heille edes kuuluneet.

    Christine ei suinkaan suunnannut kirkkoon, vaikka olikin antanut niin ymmärtää. Ei hän suinkaan ollut mikään typerys, mutta Benin älynlahjoissa ei vaikuttanut olevan juurikaan kehumisen varaa. Oli viisainta kätkeä saalis paikkaan, josta Ben ja kaltaisensa eivät sitä löytäisi. Kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa, ja jokaisen seikan oli määrä palvella suurta suunnitelmaa, jonka Christine Weir oli laatinut edistääkseen omia hankkeitaan.