25. Durhamin kujanjuoksu

 

Pappilassa päivä valkeni hieman valoisammissa merkeissä kuin edellisenä päivänä, sillä kartanon vapaaherratar oli käynyt heti aamusta tuomassa lainaksi lupaamansa rahat, joilla kirkkoherra voisi pelastaa itsensä pulasta. Charles Durham ei täysin ymmärtänyt, miksi vapaaherratar lainasi rahaa, mutta hänen oli pakko ottaa ne vastaan, mikäli mieli selvitä ehjin nahoin vaikeuksista, joihin oli typeryyttään joutunut.

– En ymmärrä, miksi hän meitä haluaa auttaa! Jokin katala koira siihen on haudattuna, pohti Charles ja valitteli kurjaa kohtaloaan.

– Luonnollisesti siksi, että hän ei halua saattaa säätysisartaan epäedullisessa valossa julkisuuteen, väitti Geraldine. Kiitetty olkoon kartanon vapaaherratar ja hänen rahansa!

–Hän petkuttaa meitä ja pelaa miehensä pussiin kaiken aikaa. Kunpa olisin voinut kieltäytyä hänen rahoistansa, vaikersi Charles. Voi minua onnetonta, olen tuhon oma!

– Meidän on mentävä heti kartanoon ennen kuin kenraali muuttaa mielensä ja evää velanmaksurahamme, Geraldine muistutti ja niin he lähtivät korskeasti kenraalin pakeille.

Durhamit levittivät rahat näyttävin elein kenraalin eteen, joka laskettuaan setelit sujautti ne sitten povitaskuunsa.

– Kuten saatoitte arvatakin, generalissimus, suoraselkäinen mieheni piti sanansa ja saitte rahat!

– Pah! Tuo koukkuselkä ei ole milloinkaan ollut suorassa ja sitä tässä kovasti ihmettelen, mistä saitte rahat? Vastatkaa heti, George puuskahti.

– Anteeksi, kenraali, en kuitenkaan voi sallia, että puhutte vaimollenne tuohon sävyyn, puuttui Charles, joka luimisteli vaimonsa selän takana. Me saimme rahat lainaksi ja lainanantaja on erittäin arvossa pidetty, mutta yksityisyyssyistä emme voi hänen nimeään teille paljastaa.

– Pyydän anteeksi, rouva Durham. Ottaen huomioon viimeaikaiset taloudelliset vaikeutenne on epäilyni hyvin aiheellinen etenkin miehenne rötökset hyvin tuntien, George sanoi hivenen kohteliaammin muistettuaan, että tuo pönäkkä pastorska oli vain syyntakeeton hullu, mutta pappi petollinen kavaltaja.

    Geraldine ei kuitenkaan hämmennykseltään saanutkaan mitään sanotuksi, jolloin Charles rohkaistui ja lähestyi viimein Georgea suoraan.

– Jos teillä ei ole muuta ladeltavananne kuin halpahintaisia solvauksia minua ja vaimoani kohtaan, palaamme pappilaan arkisiin askareisiimme, Charles vaikersi. Olen pitänyt sanani ja toivon, että pidätte omanne ja tämä perin ikävä jupakka, joka on ollut minulle kovin raskas ja uuvuttava, on viimein loppuun käsitelty.

– Riippuu siitä, jatkuvatko rötökset, petokset ja kavallukset vai joko olette ottanut opiksi ja  ojennukseksi, George naurahti. Pitikö pastori häntä hölmönä?

– Miksi teidän pitää aina minua haukkua! Eikö sitä voisi jo viimein lopettaa, kun minä sentään täytin lupaukseni ja toin rahat, Charles parahti. 

   George naurahti huvittuneesti. Kaikkea sitä hän joutuikin todistamaan tuon mokoman turhimuksen takia. Geraldine kuitenkin vaikutti kaiken aikaa voitonriemuiselta ja hilpeältä.

– Me nyt tästä jatkamme matkaamme, näkemiin kenraali ja terveisiä arvoisalle vaimollenne, rouva vapaaherrattarelle itseltään ruustinnalta, Geraldine liversi ja hymyili leveästi, sillä olihan hän vapaaherrattaren hyvä ja läheinen ystävä, samaa säätyäkin!

Jos Charles Durhamin päivä oli alkanut aurinkoisena, iltapäivällä taivaalle alkoi ilmaantua tummanpuhuvia pilviä. Kiirehdittyään kirkkoon muka kastevettä lämmittääkseen, joutui hän melkeinpä sydänkohtauksen kouriin mentyään sakastiin. Kaappi, jossa säilytettiin kirkon epäilemättä hyvin arvokkaita hopeisia ehtoollispikareita ja kynttelikköjä, ammotti avoimena ja putipuhtaaksi putsattuna. Ei auttanut muu kuin hälyttää virkavalta avuksi. Pitäjän poliisivoimien komentaja, tarmokkaana ja pystyvänä miehenä tunnettu komisario Adam Craig jalkautui itse suorittamaan rikospaikkatutkimuksia, joskin poikkesi ensin pappilaan, koska ruustinna oli soittanut ja ilmoittanut murrosta pappilan pyhiä puhelinlankoja pitkin. Tämän väärinkäsityksen oikominen vei muka niin kosolti herra tarkastajan aikaa, että hän uhkasi kirjoittaa Geraldinelle sakon virantoimituksen häiritsemisestä. Ruustinna tietenkin kiisti moisen sakon heti ensimmäiseksi väittäen, että sellaista ei voisi määrätä ylhäissäätyyn kuuluvalle pappilan armolle. Craigin ja Geraldinen välisen tiukan väittelyn oli kuitenkin katkaissut rovastin väliintulo, pastorin vaatiessa Craigia vihdoinkin kirkolle ennen kuin häneltä vietäisiin liperitkin päältä rosvojen ja ryövärien liikuskellessa vapaana kirkkoja ryöstelemässä.

Craig, joka ilmoitti olevansa perusteellisin poliisi päällä maan, suoritti rikospaikkatutkintaa hartaasti ja hitaasti. Hän monta monituista kertaan silmäili kirkon oven lukkoa, kävi ihmettelemässä sakastin kaappia ja palasi taas ihmettelemään lukkoa. Lopulta hän kävi istumaan uuvuttavan tutkimustyönsä päätteeksi kirkon penkille ja pyysi rovastia liittymään seuraansa.

– Tämä on hyvin merkillinen tapaus, herra rovasti, Craig aloitti. Ei minkäänlaisia murtojälkiä ja lukon avainkin on niin juonikas, että lukkoa ei voisi tiirikoida kuin hyvin taitava ammattimies.

– Kuulkaahan, tarkastaja, huudahti Charles hermostuksissaan. Teidän pitäisi lähteä jäljittämään kirkon arvokkaita hopeita ennen kuin varas ehtii paeta pitäjästä ellei ole jo livistänyt tiehensä hopeat mukanaan!

– Älkäähän nyt, rovasti. Kaikki aikanaan, väitti Craig. Katsokaahan, kun tänne on tultu avaimella eli varas on joku, jolla on pappilan avain. Kenellä kaikilla on avain?

– Pappilan? Kirkko tämä on!

– Vastatkaa kysymykseeni. Tämä on tärkeää. Keillä kaikilla on avain?

    Charlesin oli tällöin luovutettava ja hyväksyttävä, että säntilliselle poliisimies Craigille paikkojen nimillä ei ollut niin suurta arvoa, ja totesi avaimen olevan hänellä itsellään ja kirkonisännällä.

– Kenraali George Dwyer Dawpoolin kartanosta on se henkilö, jolla on lisäksenne avain? Craig varmisteli.

– Hänellä on luottamusasemansa perusteella avain, tarkastaja. Voisitteko nyt viimein lähteä etsimään sitä pitkäkyntistä, joka on kähveltänyt kirkon hopeat ja palauttaa ryöstösaaliin takaisin sinne minne se kuuluu? Charles kysyi malttamattomana.

– Älkää kiivailko, rovasti. Epäiltyjä on siis kaksi, joten käyn jututtamassa ensin kenraalia ja sitten palaan teidän luoksenne, ja nyt varoituksen sana, herra rovasti. Teillä ei ole lupaa poistua pitäjän rajojen ulkopuolelle ennen kuin tämä julkea ryöstö on selvitetty, Craig sanoi ja ponnisti sitten tarmokkaasti ylös penkistä ja lähti pitkin askelin liikkeelle. Oli aika käydä puhuttamassa Köysi-Georgea kartanolla, josko hänet viimeinkin saisi tilille jostakin.

Tarkastaja Craig saapui kartanolle ja vaati saada tavata heti paikalla isännän uhaten suorittavansa muussa tapauksessa kotietsinnän. Georgen viimein tavattuaan hän kertoi hänelle, miten pappilaan oli murtauduttu avainta käyttäen ja sieltä oli anastettu arvohopeat.

– En ymmärrä, miten murto liittyy minuun, ja mitä arvohopeita siellä muka on? George ihmetteli.

– Rovastin mukaan teillä on avain luottamusasemanne perusteella. Olettehan kirkonisäntä ja syystä, että murto on suoritettu avainta käyttäen on minun viranomaisena velvollisuus selvittää, kuka on murtautunut pappilaan ja varastanut sieltä huomattavan arvokasta esineistöä, Craig selvitti.

– Kuulkaahan nyt, Craig! Ei minulla ole avainta pappilaan ja mitä tulee rovastin sanoihin, niin mokoma epatto tietysti valehteli silmät päästään kuten tavallista, George puuskahti. Sitä paitsi, jos murtautuisin johonkin, käyttäisin sorkkarautaa enkä suinkaan avainta, senkin tollo!

– Hmh! Haa! Mikä syy rovastilla itsellään olisi murtautua pappilaan? Craig huudahti epäilevänä.

– Sanoitteko, että sieltä on anastettu arvoesineitä? Minäpä voin kertoa teille, että tämä muka niin korkeasti kunnioitettu rovasti on pelkkä selkärangaton lurjus, joka sitä paitsi juuri tänä aamuna raijasi tänne kymmenentuhatta puntaa käteistä. Kysykääpä häneltä, mistä rahat ovat peräisin, jos eivät sitten tästä ryöstösaalista, mitä on vaikea uskoa, mutta en toki tunne pappilan väitettyä arvoesineistöä, George huomautti.

   Craigiin tämä puheenvuoroon teki vaikutuksen, sillä kenraali vaikutti vilpittömältä ja toi esiin seikkoja, joita Craig ei ollut muka ruustinnan ja rovastin harhauttavien välihuutojen takia kyennyt ottamaan huomioon. Niinpä hän syvästi pahoitteli aiheuttamaansa häiriötä ja lupasi lähettää Georgelle kaavakkeen poliisin avustamisesta, ja suuntasi oikopäätä pappilaan – pillit soiden näyttävästi pidätystä suorittamaan.

Rovasti punehtui kuullessaan Craigin tulleen pidättämään häntä kuulusteluja varten. Kenraalia ei voida epäillä murrosta tosiasioiden puhuessa epäilyä vastaan, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi rovasti, joka oli organisoinut murron myydäkseen ryöstösaaliin, maksaakseen velkansa ja tehdäkseen vieläpä vakuutuspetoksen.

– Tämä on suuri väärinkäsitys! Charles huudahti.

– Kyllä se kammarilla selviää. Nyt lähdetään, pulinat pois, Craig komensi ja uhkasi panna rovastin käsirautoihin, mikäli tämä vastustelisi.

– Sus siunatkoon! Ettekö ymmärrä, että hän on itse kirkkoherra eikä mikään pahainen rosvo ja ryöväri, Geraldine sopersi kauhistuneena. Ette voi pidättää ylhäisiä kansalaisia samalla tavalla kuin rahvasta!

– Olkaa te hiljaa, ruustinna tai pidätän teidätkin, Craig kiivastui. Että tuo eukko sitten osasi olla rasittava känisijä.

– Vai pidättäisitte minut, ylhäisen ruustinnan? Kehtaattekin! Mieheni lukee teille vielä madonluvut saarnastuolista jahka tämä sotku selviää, ja minä tulen ehdottomasti valittamaan teistä poliisiylitarkastajalle ja piispalle. Saatte vielä potkut!

– Valittakaa vaikka hallitukselle tai kruunulle, mutta me lähdemme kammarille tätä murtoa ja varkautta tarkemmin selvittämään. Kädet niskan taakse, rovasti ja sitten rauhallisesti ulos!

   Niin suoritti Craig vuosisadan pidätyksen ja kirkkoherra Charles Durham vietiin pillit soiden poliisikammarille kuulusteluihin.

Vapaaherratar Constance Dwyer sai myöskin kuulla rovastin pidätyksestä ja pappilan murrosta mieheltään, joka tuntui riemuitsevan asioiden saamasta käänteestä.

– Viimeinkin oikeuden jumalattaren miekka löi pään poikki silti kurjalta papinkuvatukselta. Pitihän minun tietää, mistä hän sai yhtäkkiä kokoon sellaiset rahat. Lainaksi väitti, mokoma valepukki, George sadatteli.

– En ymmärrä, mistä tässä on tarkalleen ottaen kyse, mutta jos tarkoitat rahoja, joilla hän maksoi velkansa, niin ne tulivat kylläkin minulta, Constance paljasti.

   George järkyttyi ja vaikeni hetkeksi. Oliko hänen vaimonsa mennyt pelastamaan mokoman korruptoituneen turhakkeen pulasta?

– Mitä? Sinäkö menit ja lainasit heille rahat, George ihmetteli.

– Eikö ole kuitenkin parempi, että tämä juttu ei pääse julkisuuteen, George? Tarkoitan, että sinäkin saisit lokaa niskaasi yhtä lailla, sillä tällainen tapaus herättäisi varmasti paljon näkyvyyttä ja loisi erittäin kyseenalaisen leiman sinun asemaasi seurakunnan takuumiehenä. 

– Olit itse ensin sitä mieltä, että pappi on saatava vastuuseen, ja nyt menetkin ja autat häntä, George puuskahti ja vaikeni kiukustuneena.

– En halua, että joudut kyseenalaisessa valossa julkisuuteen, George. Se päättäisi nolosti taipaleesi kirkonisäntänä ja sitä paitsi minulla on velkakirja, jolla papin voi saattaa vaikeuksiin tarvittaessa, Constance huomautti.

– Pyh! Minä en ainakaan häntä mene sieltä putkasta pelastamaan. Virukoon siellä vaikka tuomiopäivään asti!

– Siinä tapauksessa minun on mentävä antamaan todistajanlausunto, jonka mukaan pastori sai rahat minulta. Lähdenkin sinne heti ennen kuin tieto kirkkoherran pidätyksestä leviää kulovalkean tavoin ympäri kreivikuntaa, Constance sanoi ja lähti saman tien matkaan Georgen huudellessa hänen peräänsä, miten mokoma turhimus sai vain ansaitsemansa opetuksen ja yö sellissä tekisi hänelle vain oikein hyvää.

Poliisikammarilla Craig kuulusteli pastoria ja esitti mielestään hyvin tiukkoja kysymyksiä, joihin väitti saavansa vastaukseksi vain valheita, joita pastori epätoivossaan hänelle syötti.

– Vaadin saada paikalle puolustusasianajajan, piispan ja tuomiokapitulin asessorin, Charles vaikersi.

– Jos me jäämme heitä odottamaan, istumme täällä vielä auringon noustessa, joten tunnustakaa ja pääsette paljon vähemmällä, Craig sanoi.

– En varmasti! En ole murtautunut mihinkään enkä taatusti varastanut mitään. Miksi ette uskoa minua? Olen kirkkoherra, jos ette satu muistamaan.

– Vaikka olisitte Neuvostoliiton presidentti, laki ja oikeus on kaikille sama, Craig julisti ja ilmoitti kirkkoherran käyttävän asemaansa väärin yrittäessään sen varjolla livistää kuin koira veräjästä.

   Kuulusteluhuoneen ovea koputettiin, jolloin Craig ilmoitti kuulustelun hetkellisesti keskeytyvän ja pyysi koputtajaa sisään. Konstaapeli Edwin Clifford tuli ilmoittamaan, että vapaaherratar vaatii päästä komisarion pakeille.

– Ei minulla ole nyt aikaa kuunnella hänen valituksiaan hevosvarkaudesta. Käskekää hänen armonsa tulla huomenna uudestaan, Craig sanoi kiukustuneena. Minä kuulustelen nyt tätä suurrikollista enkä jouda väittelemään hänen kanssaan jostakin vanhasta kaakista!

– Asia kuulemma koskee tätä rovastia ja pappilaan murtoa, herra komisario.

   Tällöin Craig olikin jo valmis ottamaan vapaaherrattaren vastaan, sillä hän varmaankin oli tullut antamaan ratkaisevan todistajalausunnon rovastia vastaan. Aseteltuaan koppalakkinsa hieman paremmin päähänsä, hän riensi vastaanottohuoneeseen, jotta vapaaherrattaren ei tarvitsisi liian pitkään odotella.

– Teidän armonne haluaa antaa todistajanlausunnon rovastia koskevassa rikostutkimuksessa? Odottakaahan niin tulen sinne, jotta teidän ei tarvitse huudella tiskin ylitse, Craig sanoi ja riensi Constancen luo.

– Ei ole tarpeen liioitella, komisario. Tulin vain kertomaan, että tästä väitetyssä murrosta saadut rahat ovat kylläkin minulta lainaksi velkakirjaa vastaan saatuja. Oletan rovastin sen teille jo kertoneenkin, Constance sanoi.

– Näin hän väittää, mutta siitä huolimatta on anastettu arvokkaat hopeiset ehtoollispikarit ja kyntteliköt, ja murto on avainta käyttäen suoritettu, Craig ilmoitti. 

– Mikäli tarkoitatte kirkossa säilytettäviä ehtoollispikareita ja kynttelikköjä, voin vakuuttaa niiden olevan huonolaatuista alpakkaa ja arvoa niillä tuskin on nimeksikään. Hopeiset pikarit ja kynttilänjalat myytiin julkisella huutokaupalla isäni ollessa kirkonisäntä seurakunnan kassalippaan täyttämiseksi.

   Tällaisen todistuksen kuultuaan Craig joutui viimein luovuttamaan ja hänen oli päästettävä pastori vapaaksi, vaikka tekikin sen pitkin hampain ja valittaen rovastin haaskanneen resursseja juoksuttaessaan virkavaltaa ympäri pitäjiä arvottoman romumetallin takia. Olisi oikeastaan oikeus ja kohtuus, jos pastorille määrättäisiin sakkorangaistus poliisin ajanhaaskauksesta ja valtion resurssien tuhlauksesta.

Ruustinna Geraldine Durham huojentui, kun kirkkoherra viimein palasi kotiin jouduttuaan muka linnaan ja he keskustelivatkin tapauksesta myöhään yöhön asti.

– Vapaaherratar pelasti minut tänään toistamiseen. Hyvin kiusallista, mutta ainakin olen nyt vapaa poliisin kynsistä, Charles sanoi.

– Vapaaherratar on minun ystäväni ja me olemme säätysisaria! Tietenkin hän auttaa sinua, koska ystävyyssuhteemme on luja ja pysyvä, Geraldine huokaili.

– Kuinka niin? Sinähän väitit pitkään, että hän kaappasi varainkeruukampanjasi ja vannoit kostoa, Charles muistutti.

– Sinä olit sitä mieltä ja sait puhuttua minut vapaaherratarta vastaan, koska olet kenraalia vastaan, Geraldine väitti ja mutristi suutaan mielenosoituksellisesti.

   Charles ei jaksanut alkaa vääntämään asiasta vaimonsa kanssa ja palasi omaan asiaansa.

– Kenraali puhui minut tänään kiven sisään kostoksi siitä, ettei voinutkaan syrjäyttää minua virastani. Muistini on kuitenkin yhtä hyvä kuin norsullakin ja järjestän hänelle opetuksen tästä minulle aiheuttamastaan nöyryytyksestä, jonka hän muistaa elämänsä loppuun asti, Charles uhosi.

– Kunhan kostoretkelläsi ei ole vaikutusta minun ja vapaaherrattaren ylen ylhäiseen ystävyyssuhteeseen, Geraldine huomautti ja ilmoitti kutsuvansa vapaaherrattaren kiitoskahville heti huomenna.