28. Kummisetä saapuu

 Osa 28

Aikaisin eräänä talviaamuna ruustinna Geraldine Durham kiirehti kartanoon. Hänellä oli mielestään niin mielenkiintoista kerrottavaa vapaaherrattarelle, että hänen täytyi päästä siitä kertomaan oitis ja mieluiten kasvotusten.

''Ette usko, sillä minäkään en ollut sitä uskoa, vaikka tottahan se on, kun mieheni itse sen kertoi,'' Geraldine selosti innokkaana Constancelle ja Georgelle.

''Menkää jo asiaan!'' George sanoi kärsimättömästi elätellen toiveita, että pastori olisi uusinut eronpyyntönsä.

''Voitteko uskoa, mutta James Campbell, se pankinjohtaja tältä kylältä, on menossa naimisiin ja voitteko arvata, kenen kanssa, ette varmaan!'' Geraldine juourusi. ''Neiti Weirin kanssa! Juuri sen saman naisen, jonka hän otti luokseen asumaan tässä taannoin!''

''Laskette varmaankin leikkiä!'' Constance naurahti epäuskoisesti. James Campbell, paatunut poikamies menossa naimisiin?

''Enhän nyt sentään mikään valepukki ole, vapaaherratar!'' Geraldine kiisti. ''Totta tämä on. Mieheni itse kertoi sen!''

''Luotatteko te muka hänen sanaansa?'' George kysyi ihmeissään. ''Hänhän puhuu pääasiassa vain silkkaa pötyä samalla suulla, millä syö!''

''No mutta, herttinen sentään!'' Geraldine huudahti ja kuulosti loukkaantuneelta. ''Tietenkin minä luotan mieheni sanaan. Hänhän on Jumalan palvelija!''

''Rienausta!'' George tuhahti.

''Anteeksi, ruustinna, haluaisitteko kenties kahvia?'' Constance kysyi ja toivoi, että estäisi siten miehensä ja pastorskan ajautumisen ilmiriitaan.

''Voi ei, rouva vapaaherratar!'' Geraldine kieltäytyi. ''Minun on suureksi harmikseni mentävä seurakunnan köyhäinavun nimissä tapaamaan rouva Griffiniä aivan näillä minuuteilla!''

''Hah!'' George puuskahti. ''Sanokaapa sille eukolle, että kerää luunsa, jotta vaimoni voi viimein raivata sen rotiskon pois rumentamasta pihapiiriämme.''

''Minäpä vien terveisenne rouva Griffinille, generalissimus,'' Geraldine sanoi ja lisäsi, että hän ei uskalla astua jalallaankaan pirttiin johtavia säänpieksemiä läpilahoja porraspuita. 

   Tämän sanottuaan Geraldine suurieleisesti hyvästeli kartanonväen ja lähti, mutta lupasi soittaa kartanoon myöhemmin kertoakseen lisää uutisia, jahka hänen aina-niin-luotettava miehensä niitä ensin hänelle kertoisi. 

''Tuo nainen on hullu,'' George sanoi ruustinnan lähdettyä.

''Voi olla, mutta kiintoisan uutisen hän toi,'' Constance sanoi. ''Kuka olisi uskonut, että Campbell menee naimisiin?''

''Minä en usko vieläkään!'' George puhisi. ''Kuulithan itse, että tietolähteenä oli papinkuvatus? Sen miehen puheet pitäisi tarkistaa sana sanalta valheenpaljastuskojeella!''

''Hyvänen aika, George!'' Constance sanoi toruvasti. ''Eikö hän hoitanut kuitenkin viimeisimmän kirkkoneuvoston kokouksenkin mallikkaasti ilman sinua apuasi? Sebastianin mukaan hänen ainoa asiansa oli ollut tiedottaa urakkatarjousten käsittelyn etenemisestä.''

''Mutta Wrightin mukaan siellä oli keskusteltu minun erottamisestani,'' George puhisi. ''Jahka tästä tervehdyn, käyn puhuttamassa vähän sitä pappia. Kelvoton petollinen kavaltaja, kurja riihitonttu!''

Camilla Griffinin talo, jota pitäjäläiset kutsuivat Barbron hökkeliksi, kyyhötti kauttaaltaan ränsistyneenä kartanon mailla. Kyläläiset inhosivat rotiskoa yksissä tuumin ja moni vaati sen purkamista, mutta Camilla Griffin ei taipunut moisten vaatimusten edessä. Torppa oli hänen omaisuuttaan, joten kenellekään ei ollut oikeutta vaatia sen hävittämistä. Kartanonrouva Constance Dwyerkaan ei mahtanut asialle mitään, ja näin ollen mökki oli saanut jäädä niille sijoilleen siinä kunnossa, missä se oli. 

   Ruustinna ei uskaltanut nousta rappuja pitkin kolkuttaakseen ovea. Hän pelkäsi portaiden pettävän altaan, ja syynä ei suinkaan ollut se, että hän olisi pitänyt itseään liian painavana. Portaat vain näyttivät läpilahoilta eikä niitä oltu edes maalattu vuosikausiin, koska mökin isäntä Oscar Griffin oli vanhuuttaan laiskistunut siinä määrin, että mökinpito oli jäänyt täysin hunningolle.

''Huhuu!'' Geraldine huhuili pihalla kuuluvasti. ''Täällä on itse rouva ruustinna!''

   Aikansa huhuiltuaan, kun Geraldine oli jo tekemässä lähtöä, ovi viimein avautui. Rouva Griffin könysi vaivalloisesti kävelykeppiin tukeutuen raput alas, ja jupisi jotakin mekastamisesta ja kotirauhan häiritsemistä.

''Viimeinkin suvaitsitte tulla, vaikka itse ruustinna teitä täällä odottaa!'' Geraldine puuskahti tylysti. 

''Mitä te täältä taas haette?'' Camilla kysyi ja kuulosti vähintään yhtä tylyltä kuin vastapuolikin.

''En pidä äänensävystänne, rouva Griffin. Olen tullut tuomaan köyhäinapua ja odotan, että avunsaajat ovat nöyriä ja matalia!'' Geraldine ilmoitti.

''Enkö muka tehnyt jo aiemmin selväksi, etten ota mitään almuja vastaan?'' Camilla kähisi. ''Te ette taida käsittää, että minä olen Barbro Forresterin tytär!''

''Tunsin äitinne,'' Geraldine väitti. Se oli tietystikin valkoinen valhe, jonka hän lipsautti, koska ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut. Ei hän tiennyt, kuka oli Barbro Forrester, mutta ilmeisesti jollakin tasolla merkittävä, kun Camilla oli nostanut nimen esiin.

''Ette tuntenut,'' Camilla sanoi heti. ''Jos teillä ei muuta asiaa ole, antaa heittää!''

   Geraldinen kilpailuhenkisyys kuitenkin nosti päätään siinä missä ylpeyskin. Hän oli kuitenkin arvonsa tunteva ruustinna, ei suinkaan maanmatonen, joka ajettaisiin tiehensä pahaisen tunkeilijan lailla.

''Minä tulen Dwyerin tilalta. Kävin tapaamassa ystävääni, joka on oikea vapaaherratar, ja varmasti paljon enemmän kuin teidän vanha äitiparkanne,'' Geraldine julisti.

''Pyh!'' Camilla tuhahti ylimielisesti. ''Tiesittekö, että me vanhat pitäjäläiset kutsumme kyisestä tilaa Ismayn kartanoksi? Mitä tulee tähän niin kutsuttuun vapaaherrattareen, niin minä olen tuntenut hänet paljon kauemmin kuin te, ja suurimman osan elämästään hän on ollut rouva Dwyer, eikä ollenkaan mikään vapaaherratar!''

   Geraldine hölmistyi ja väitti, että rouva Griffin on sekoittanut vapaaherrattaren johonkin toiseen.

''Itse olette sekoittanut koko asian ihan alusta alkaen, koska ette tiedä mistä puhutte,'' Camilla sanoi. ''Tämä sinun vapaaherrattaresi on baronetin tytär, hänet tunnettiin neiti Ismaynä ennen kuin tapasi kenraalin. Taikka ei kenraali vielä silloin ollut kenraali, pelkkä vähäinen majuri vain! Mitä tulee tähän vapaaherrattaren arvoon, sen rouva Dwyer sai, kun miehensä sai paronin arvon patsasteltuaan enimmän osan elämästään sotatantereella!''

''Voi taivahan vallat!'' Geraldine huudahti. ''Minä luulin, että he ovat oikeita aatelisia. Syntyperäistä ylhäisöä!''

''Maa-aatelia he ovat, taikka rouva on,'' Camilla sanoi. ''Kenraali taas ei ole sen kummoisemmasta kodista kuin sinä taikka minä.''

''Mitä te tuolla tarkoitatte? Olen sivistyneestä kodista ja puhun klassisia kieliäkin,'' Geraldine puuskahti loukkaantuneena.

''Saatte toki petkuttaa itseänne, jos se tekee teidät onnelliseksi,'' Camilla sanoi pilkallisesti. ''Minä taas kuulen jo puheenparrestanne syntyperänne, ja se kuulostaa hyvin vaatimattomalta!''

''Kehtaattekin! Minä olen ylhäistäkin ylhäisempi ruustinna, ja kuulun sitä paitsi yläluokkaan siinä missä kartanon vapaaherratarkin,'' Geraldine märisi.

''Itsepetosta! Houkan hullutuksia,'' Camilla julisti.

   Silloin Geraldinen kuppi kaatui.

''Mieheni lukee teille vielä madonluvut saarnastuolista!' Geraldine puhisi. ''Joudutte vielä häpeäpenkkiin istumaan, kunhan vain mieheni, herra kirkkoherra, kuulee tästä!''

''Minä teille madonluvut luen, samoin sille puupäälle, jota kutsutte mieheksenne, ja joka sunnuntaisin honottaa saarnastuolista typeryyksiä tyhjille seinille,'' Camilla huudahti ja kohotti sitten kävelykeppinsä uhkaavasti kohti Geraldinea.

   Geraldine kauhistui. Miten tuo vanha raakku kehtasi heristää hänelle, itselleen ruustinnalle, kävelykeppiään, ja ladella samalla mitä kauheimpia tappouhkauksia. Epäilemättä poliisitapaus vailla vertaa!

''Minä kutsun poliisin!'' Geraldine sopersi kauhuissaan.

''Se läskimooses ei tällä ilmalla uskaltaudu ulos poliisikammarin lämmöstä, vaikka maksettaisiin! Älkää pötkikö pakoon, kun minä luen teille madonlukuja!'' Camilla rähisi Geraldinelle, joka juoksi kiireesti autolleen.

''Tulkaa takaisin, ruustinna! Madonlukujen luenta on kesken!'' Camilla huuteli vielä Geraldinen perään, kun tämä kömpi autoonsa ja kaasutti tiehensä.

Enfieldin eteishallissa Christine Weir istui ja odotti. Huvilaan apupojaksi pestattu Benjamin Wright nousi välillä seisomaan, käveli ikkunan eteen ja vilkuili pihatielle.

''Ei näy vieläkään, armollinen emäntä,'' Ben sanoi pettyneenä.

''Ne positiivarit ovat myöhässä,'' Christine sanoi kiukkuisesti. Hän ei ollut tottunut odottamaan.

''Ehkeivät he tulekaan? Kellohan on jo kolme,'' Ben huomautti.

''Se olisi heiltä paitsi harkitsematon, mutta myöskin typerä, ja samalla perin alkeellinen virhe,'' Christine sanoi.

''Mitä meinaat?'' Ben kysyi.

''Älä unohda kultaisia käytöstapoja, sillä minäkään en niitä milloinkaan unohda. Odotan kuitenkin, että alaiseni puhuttelevat minua teititellen,'' Christine huomautti.

   Ennen kuin Ben ehti muotoilla kysymyksen Christineä miellyttävään muotoon, he kuulivat auton äänen.

''Viimeinkin he tulevat,'' Christine sanoi ja komensi Benin istumaan. ''Ei pidä vaikuttaa liian innokkaalta. Se antaa heikon kuvan, ja sinähän et halua olla heikko, Ben.''

''En,'' Ben myönsi. Hän ei tahtonut olla heikko.

   Pian odotetut vieraat astelivatkin jo eteishalliin, jolloin Christine nousi heitä tervehtimään ja viittoili kädellään Benille, että tämän tulisi jäädä istumaan paikalleen.

   Tulijoita oli kaksi. Vanhempi miehistä oli jo harmaahapsinen käppyrä, joka turvautui komeanuppiseen kävelykeppiin ja käytti harmaata pukua. Nuorempi miehistä oli tummapiirteinen, ja hänellä oli yllään tiukahko nahkapusakka.

''Olet myöhässä, Sal!'' Christine sanoi. ''Etkö sinä osaa enää edes kelloa lukea? Minähän sanoin selvästi, että täällä on oltava kahdelta.''

''Signora Weir, syy myöhästymiseen ei ollut lainkaan meidän,'' Saliksi kutsuttu mies vastasi ja hänen puheestaan kuului vahva eteläitalialainen korostus.

''Ja mikä se sitten on?'' Christine kysyi ja kuulosti epäilevältä.

''Kerro hänelle, Morelli,'' Sal puuskahti nuoremmalle miehelle.

''Tullessamme tänne, tie oli poikki ja jouduimme kiertämään toista reittiä. Kuulemma joku papin muori oli suistunut tieltä, näin kertoi eräs ohikulkija,'' Morelli selosti.

''Riittää,'' Christine sanoi. ''Tätä tietä. Seuratkaa minua!''

   Kaikki siirtyivät Christinen vanavedessä huvilan olohuoneeseen ja asettuivat sohvaryhmään istumaan.

''No! Missä se sinun sulhasesi oikein on?'' Sal kysyi. ''Eikö hän halua tulla tervehtimään don Maranzanoa?''

''Kuulehan, Sal,'' Christine huokaisi. ''Minä määrään täällä marssijärjestyksen mitä tulee esittäytymiseen, ja kaikkeen muuhunkin, mitä täällä tapahtuu, ei suinkaan don Maranzanoksi kutsuttu satuolento.''

   Morelli ja Ben tirskuivat, mutta Sal loi heihin kumpaankin niin häijyn katseen, että he vaikenivat heti.

''Mitä haluat meidän tekevän, Christine?'' Sal kysyi. ''Mielessäsi on varmasti jotakin, missä minun kokemukseni nousee avaintekijäksi.''

''Olenko tekemisissä idioottien vai imbesillien kanssa?'' Christine kysyi vastavuoroisesti.

''Eivätkö ne tarkoita samaa asiaa?'' Morelli rohkaistui kysymään.

   Se oli kuitenkin virhe.

''Suu kiinni, Giovanni!'' Sal jylisi. ''Älä koskaan puhu ennen don Maranzanoa!''

''Tämä alkaa jo käydä naurettavaksi. Alan jo harkita ilmiantamistanne virkavallalle,'' Christine sanoi ärtyneesti. 

''Älkää, signora Weir!'' Sal sanoi matelevasti. ''Olemme kiitollisia kaikesta, mitä olette tehnyt hyväksemme ja maksamme velkamme ruhtinaallisesti. Mitä voimme tehdä hyväksenne?''

''Viimeinkin kultaisia käytöstapoja havaittavissa,'' Christine sanoi ja kuulosti hilpeämmältä. ''Sal, sinusta tulee huvilan hovimestari ja --''

''Hovimestari?'' Sal huudahti järkyttyneenä. ''Suuresta don Maranzanosta tulisi engelsmannin palvelija? Ei ikinä, ei koskaan. Omertàn lain nimissä kieltäydyn!''

''Anna olla viimeinen kerta, kun keskeytät minun puheeni, Sal!'' Christine kähisi kiukustuneempana kuin aikaisemmin, jolloin Sal vaikeni yhtä nopeasti kuin ankarat nuhteet opettajaltaan saanut koulupoika.

''Sinusta tulee hovimestari vain näennäisesti, senkin vanha tomppeli! Se on peitetehtävä, ja varsinaisen tehtävän annan sinulle, kun olen vakuuttunut siitä, ettei sinua vaivaa dementia, etkä ole menettänyt kordinaatiokykyäsi täysin. Morellista puolestaan tulee herra Campbellin kamaripalvelija.''

''Kamaripalvelija? Kieltäydyn!'' Morelli huudahti. ''En suostu leikkimään hovileikkejä!''

''Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa sinulle, että sinä et avaa suutasi ennen kuin don Maranzano on antanut luvan?'' Sal puhisi pää punaisena Morellille.

''Rauhoitu, Sal,'' Christine tyynnytteli. ''Sinun iässäsi kiihtyminen voi olla vaarallista. Asia on kuulkaas siten, pässinpäät, että teette täsmälleen kuten minä sanon taikka poliisi tulee ja teidät poistetaan maasta. Onko tämä asia nyt selvä vai pitääkö se vääntää teille idiooteille rautalangasta?''

   Maranzano ja Morelli katsahtivat toisiinsa, sitten he kääntyivät Christineä päin, pudistivat päitään hokien, että asia oli harvinaisen selvä.

''Kyllä teissä on kestämistä,'' Christine sanoi. ''Nyt sinä, Sal, tulet ja seuraat minua. Esittelen sinulle taloni.''

   Salvatore Maranzano lähti emäntänsä perässä tutustumiskäynnille huvilaan. Huolimatta siitä, että askel oli käynyt jo lyhyeksi, keppi kulki mukana tuomassa turvaa, ja mennyt suuruus kummitteli alinomaa hänen mielessään, hän ei tuntenut itseään vanhaksi. Hänhän oli mies parhaassa iässä!