22. Työhaastattelu

Osa 22

Auringonnousun aikaan Stuckien talon pihalla käytiin kiivas sananvaihto, kun Ben Wright oli hiipinyt kotiin kuutamokeikalta ja tullut sitten isänsä yllättämänä ajetuksi takaisin pihaan. Vaikutti siltä, että Wrightin pariskunta oli valvonut koko yön odottaen vain hulttiopojan kotiintuloa.

''Nyt sinä kyllä teit viimeisen virheesi!'' Charlie Wright huusi pojalleen. - ''Uhkailit vapaaherratarta! Turha kieltää, kenraali kertoi kaiken. Saisit hävetä, jos osaisit!''

''En ole edes nähnyt koko ämmää. He kumpikin valehtelevat ja te tietysti uskotte kaiken,'' Ben puolustautui.

''Älä valehtele, senkin kelvoton ruoja, minun talossani majailu loppui nyt tähän,'' Charlie sanoi. - ''Saat lähteä välittömästi tästä talosta ja pitäjästä!''

''No hitto! Mihin menen? Ei ole paikkaa mihin mennä,'' Ben räkätti.

''Ei riitä, että riehut ympäri maita ja mantuja. Uhkailet ihmisiä, varastelet naapureilta ja me saamme aina äitisi kanssa pelätä, milloin poliisi tulee sinua hakemaan. Olet täydellinen pettymys,'' Charlie sanoi painokkaasti.

''Hyvä on! Kiitos taas niin helvetisti, isä,'' Ben sanoi uhriutuen ja nosti kätensä ylös. - ''Mutta täältä en lähde mihinkään.''

''Jos et hyvällä, sitten pahalla, mutta yhtä kaikki saat luvan lähteä. En ilkeä tunnustaa sinua edes pojakseni kaiken sen häpeän takia, mitä olet aiheuttanut minulle näiden vuosien aikana,'' Charlie Wright sanoi ja tunsi, miten vuosikausien ajan pinnan alla kytenyt pettymys poikaa kohtaan alkoi kuplia ja kuohahti viimein yli. Nyt tuo renttu saisi oikein isän kädestä! 

   Charlie Wrightin pinna paloi täydellisesti, ja sen seurauksena hän antoikin pojalleen kunnon vanhan ajan selkäsaunan. Ben Wright, joka ei ollut edes ottanut tällaista mahdollisuutta huomioon, löysi itsensä pian maasta keräilemästä itseään. Hänen äitinsäkään ei sanonut mitään, korkeintaan itki ja sopersi jotakin kymmenestä käskystä ja vanhempien kunnioituksesta - uskovainen kun oli.

''Se on sellainen juttu, Benjamin, että sinä lähdet tästä pihasta tulematta taloon. Vaatteesi ja tavarasi toimitetaan siihen osoitteeseen, jonka meille ilmoitat majapaikan löydettyäsi,'' Charlie sanoi tiukasti.

''Haistakaa pitkä, sanonko mikä!'' Ben huudahti ja katsoi sitten vanhempiaan niin kuin olisi tahtonut sanoa jotakin enemmän, mutta nieli sanottavansa ja lähti juosten pois kotipihasta, jonne ei ollut enää tervetullut.

Pappilassa pastori Charles Durhamin aamu ei alkanut sen paremmin. Puhelin soi heti seitsemältä, ja pastorin yllätykseksi soittaja olikin kenraali George, eikä suinkaan joku hätää kärsivä sielunhoitoa tarvitseva ihmispoloinen toisin kuin hän oli arvellut aikaisesta ajankohdasta päätellen.

''Mihin te tarvitsette seurakunnan tilikirjoja?'' Charles kysyi ihmeissään. - ''Kuinka niin haluatte tehdä tilintarkastuksen jo nyt. Kavalluksien varalta! Epäileekö kenraalia minua kirkon rahojen kavaltamisesta?''

   Charles ei saanut juurikaan suunvuoroa, mutta tiukan käskyn kylläkin. Kaikki seurakunnan tilikirjat tulisi olla koottuna heti seuraavaksi päiväksi, jolloin kenraali tulisi kirkonisännän ja seurakunnan takuumiehen ominaisuudessa ne korkeimman omakätisesti tarkastamaan pappilaan. Papilla itsellään ei olisi sanansijaa asiassa taikka muuten kenraali kirjoittaisi asiasta tuomiokapituliin suoraan piispa Cartwrightille.

   Sydänjuuriaan myöten kenraalin ala-arvoisista vihjauksista loukkaantunut pastori Durham laski luurin paikoilleen ja riensi valittamaan asiasta vaimolleen pappilan saliin.

''Kenraali haluaa tarkastaa seurakunnan tilikirjat mahdollisten kavalluksien takia. Voitko kuvitella, että hän sanoi mahdollisten kavalluksien varalta! Niin kuin minä muka varastaisin kirkon rahoja. Olen hurskas kirkonmies enkä mikään kolehtivaras,'' Charles vaikersi vaimolleen.

''Ooh! Miten hän kehtaa väittää, että olisimme kavaltaneet kirkon rahoja, kun mehän vain lainasimme kolehdista hädässämme, ja hädänalaisille kuten esimerkiksi meille niitä rahoja muutenkin kerätään! Lue hänelle madonluvut saarnastuolista ensi sunnuntaina,'' Geraldine neuvoi.

''Voihan kurjuuksien kurjuus!'' Charles vaikersi. - ''Hän haluaa tilikirjat tarkastettavakseen jo huomenna, enkä millään ehdi oikaisemaan siellä esiintyviä epäselvyyksiä, kun joudun menemään tuomiokapitulin kokoukseen vielä tänään!''

''Etkö voisi sanoa hänelle, että kirjat ovat kadonneet?'' Geraldine kysyi toivoen miehensä tarttuvan ehdotukseen.

''Enhän nyt sentään!'' Charles sanoi. Kenraali syyttäisi häntä sellaisen tekosyyn jäljiltä seurakunnan kirjanpidon tahallisesta hävittämisestä ja pian asiaa tutkisi kenties jopa poliisi!

   Charles ja Geraldine olivat päätyneet umpikujaan. Kumpikin heistä tiesi, että kolehtikassasta puuttui rahaa - rahaa, jonka he olivat sieltä vieneet selittäen itselleen, että he vain lainaavat ja maksavat takaisin heti, kun Charlesin palkasta pidättäminen päättyisi.

''Aah! Minulla on ratkaisu, Charles,'' Geraldine huudahti sitten niin kuin olisi saanut vuosisadan neronleimauksen.

''Sinullako? Oletko varma? Tarkoitan kysyä, että millainen?'' Charles kyseli epäilevästi. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän pelkäsi vaimonsa ratkaisuja, koska niissä oli usein katastrofin ainekset, ei suinkaan onnen ja pelastuksen siemenet.

''Minä varmistan, että tilit ja kirjaukset täsmäävät!'' Geraldine sanoi voitokkaasti. - '' Kolehtikassaa hieman peukaloimalla kirjanpito osoittaa täsmälleen yhtä paljon kuin kassasta löytyy rahaa.''

''Osaatko varmasti? Kenties olisi parempi, jos minä tekisin ne korjaukset,'' Charles sanoi epäröiden.

''Tietenkin minä osaan! Kuinka kehtaat vihjailla, etten osaisi? Pääsin ensi yrittämällä karjakkokurssillekin. Paras hakija valittiin, mutta sinä onneton hait viidesti yliopistoon ennen kuin pääsit sisään, joten jätä vaativat tehtävät mieluummin meille hivenen lahjakkaammille,'' Geraldine sanoi omahyväisesti miehensä jälleen vaietessa myöntymisen merkiksi.

Vaimonsa itsetietoisuuden mykistämänä pastori Durham lähti käymään seurojentalolla ennen lähtöään Liverpooliin tuomiokapituliin, koska oli luvannut seurata hetkisen kylän oman pikkubändin harjoituksia arvioidakseen heidän esiintymiskelpoisuuttaan kirkossa.  Oli kohtalon ivaa, että myöskin George suuntasi samoihin aikoihin seuraintalolle tavanomaiselle rutiinikäynnille. Hän kun sattui kuulumaan kylätoimikuntaan, joka huolehti seurojentalosta.

Pastori Charles Durham istui eturivissä ja seurasi katseellaan soittoharjoitusta yrittäen rentoutua ja nauttia, mutta hänen ajatuksensa olivat kuitenkin seurakunnan tileissä ja tulevassa tilintarkastuksessa. Joten ei ollut ihme, että hänellä oli mennä pasmat sekaisin nähdessään Georgen askeltavan sisään ja tulevan suoraan häntä kohti. Mistä kenraali saattoi tietää, että hän oli täällä? Kehtaakin vainota häntä - viatonta valtiokirkkon pappia!

''Kas! Täällähän te istutte vailla huolen häivää, vaikka ajatuksienne luulisi olevan suunnattuna tileihin,'' George sanoi ärtyisästi Durhamille, joka nousi oitis ylös tuolistaan.

''En ymmärrä, mikä teillä on minua vastaan!'' Charles puuskahti. - ''En ole vähimmissäkään määrin kavaltanut kolehtirahoja!''

''Kuka on puhunut sanallakaan mitään kolehdista? Ilmeisesti juuri sieltä niitä rahoja puuttuu, mutta asia selviää kyllä ja syylliset saatetaan vastuuseen,'' George sanoi tiukasti. 

''Minua alkaa hiljalleen ottaa pannuun teidän käytöksenne! Olkaa kuinka hyvänsä kenraali ja kirkonisäntä, mutta minä olen kirkkoherra ja vaadin kunnioitusta osakseni!'' Charles puhisi kiukustuneena.

''Hölmö!'' George tuhahti lähes huvittuneena. - ''Olette kirkkoherra niin kauan kuin teidän soveltuvuutenne siihen tehtävään ei tule enemmälti kyseenalaistetuksi.''

   Charles kihisi kiukusta. Että tuo kenraali viitsiikin alkaa taas rettelöidä, vaikka heillä on mennyt viime aikoina jo paremmin, kiitos loistavan ajatuksen pappilan maiden myynnistä, jolla maksettaisi kirkon katon korjaus seurakunnan itsenäisyyden säilyttämiseksi.

''Vakuutan teille, että mitään hämärää ei kirjanpidosta löydy. Tämä on työpaikkakiusaamista,'' Charles vaikersi.

''Pah! Lopettakaa joutavat horinat ja valmistautukaa huomiseen tilintarkastukseen,'' George sanoi äkäisesti.

''En ole huomenna paikalla, joten joudutte suorittamaan tilintarkastuksen jonakin toisena päivänä, kenraali. Valitan!''

''Mutta vaimonne on, ja jos tilintarkastus tuottaa teille enemmän harmaita hiuksia kuin teillä jo on, niin suosittelen olemaan hivenen vastuullisempi ja huolellisempi tulevaisuudessa, jotta sieltä kolehtikassasta löytyy ne rahat, mitä kolehtiin on pantu,'' George sanoi ja lähti sitten paikalta jättäen pastorin mutisemaan jälkeensä.

Toisaalla James Campbell istui huvilansa ruokasalissa odottaen Christinen istuvan hänen seuraansa seuraansa tämän silmäillessä arvostelevasti ympärilleen.

''Sinulla ei ole rahtuakaan tyylitajua saati makua, James. Tämä on kerrassaan hirveä!'' Christine sanoi ja kävi sitten istumaan samalla huomauttaen, miten hän joutuu sisustamaan huvilan uudelleen, kun saa sen nimiinsä Campbellin komean konkurssin myötä.

''Jos jompikumpi meistä tekee konkurssin, niin ennemmin se olet sinä suuruudenhullussa rakennushankkeessasi,'' James ivasi vastavuoroisesti. - ''Kylpylähotelli ja huvipuisto tänne Jumalan selän taakse. Päivänselvä konkurssihanke!''

''Jumalan selän taakse? Pitäjän sijainti on erinomainen. Sopivan lähellä Liverpoolia ja silti keskellä kauneinta Englantia. Maisemat myyvät, James,'' Christine sanoi.

''Suuruudenhulluutta eikä muuta,'' James kuittasi pilkallisesti.

''Sanot sinä, joka et ole muuta kuin pahaisen paikallispankin johtaja. Sinulle nauretaan Cityn pankkiiripiireissä, James. Tiesitkö sen?''

   Christinen sanat tuntuivat Campbellista inhottavilta, mutta niissä oli totuutta. Häntä ei otettu vakavasti siellä, missä hän oli vain kymmenen vuotta aikaisemmin yrittänyt luoda uraa samassa liikepankissa kuin Christine. 

''Luvan sanoen, en usko, että hankkeesi tulee onnistumaan,'' Campbell sanoi ja vaikeni.

''Ei mene kauan, kun koko tämän pitäjän kunnanvaltuusto on täysin minun käsissäni. Ensin vaalit ja niiden jälkeen huvilan, Stuckien ja Egertonin tilojen maille alkaa kohota tämän maan uusin ja hienoin huvipuisto sekä viiden tähden kylpylähotelli!''

''Et taida tietää, mutta Egertonin tilaa ei käytännössä ole olemassakaan!'' Campbell huomautti. - ''He vuokraavat maat Stuckiesta.''

''Oletpa sinä yksinkertainen pikku höpönassu, James. Luuletko yleensäkään, että tällaisia Stuckien tai Egertonin tiloja on enää kevään jälkeen, kun kunta pakkolunastaa maat merkittävämmän ja tärkeämmän rakennushankkeen tähden?''

''Kuulehan, Christine! Kenraali George panee takuulla kampoihin ja hänen poikansa varmasti on samaa maata isänsä kanssa siinä asiassa,'' Campbell huomautti huvittuneena.

''Melkoisen vitsin taisit murjaista. Kenraali poikineen ei istu seuraavassa valtuustossa, James-mussukka,'' Christine huomautti. - ''Asiasta toiseen. Olisi hauska jatkaa rupattelua kanssasi, mutta otan työnhakijan pian haastatteluun.''

''Ketä sinä muka haastattelet?'' Campbell kysyi lievästi yllättyneenä.

''Joku kaljupäinen nuorukainen on vailla työtä. Sanoi nimekseen mielestäni Wright,'' Christine sanoi.

   Tällöin Campbell tuhahti entisestä huvittuneempana.

''Et selvästikään tunne paikallisia. Ainoa kaljupäinen Wright on Benjamin Wright, jonka huhutaan varastaneen kartanon hevosetkin,'' Campbell sanoi. - ''Et kai sinä moista rettelöitsijää ja hevosvarasta töihin ota?''

''Nuoren miehen potentiaalia ei pidä hukata jonkin satunnaisen mekastamisen ja vähäisen näpistyksen takia. Jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden, ja sillä sinun vapaaherrattarellasi on sitä paitsi varaa ostaa uusi hevonen, kiitos minun ja shekkivihkoni,'' Christine sanoi ja maireasti hymyillen nousi ylös pöydästä.

Christine haastatteli Benjamin Wrightiä Campbellin työhuoneessa, jota sitäkin arvosteli huonolla maulla kalustetuksi hirvitykseksi.

''Kertokaahan hieman itsestänne, herra Wright. Mikä olette miehiänne?'' Christine kysyi.

''Etköhän ole sen jo kuullut,'' Ben sanoi hivenen töykeästi. Hän ei pokkuroisi kenenkään edessä, ei työhaastattelussakaan.

''Huomaan, että sinulta löytyy asennetta. Jos opit käyttämään uhmaasi oikein, sinusta voi tulla vielä yhtä menestynyt kuin minustakin. Mitä uskot voivasi tarjota minulle eli miten hyödyn palkkaamisestasi?''

   Tämähän oli vasta kummallinen työhaastattelu, Ben ajatteli. Tavallisuudesta poikkeava eroten kaikista aiemmista työhaastatteluissa, missä hän oli eläessään käynyt. Niitä tosin ei ollut montaa, mutta oli kuitenkin sentään enemmän kuin useammilla. Ei hän laiska ollut, vaikkakin äkkipikainen ja ajattelematon. Hänellä oli öykkärin sielu ja sen tuntui myös haastattelija huomanneen.

''En pelkää mitään enkä ketään, en myöskään kovaa ja raakaa työtä,'' Ben sanoi toivoen, että sellainen vastaus tyydyttäisi Christineä.

   Ben osui oikeaan. Tämänkaltainen vastaus riitti Christinelle kertomaan, että sopiva työntekijä oli löytynyt.

''Hyvä on, herra Wright. Näen sinussa ainesta, mutta sen aineksen valjastaminen palvelemaan oikeanlaisia päämääriä on haastavaa, mutta ei mahdotonta ja annankin sinulle mahdollisuuden näyttää, mihin sinusta on, ja jos pysyt minulle lojaalina, palkitsen sen ruhtinaallisesti,'' Christine sanoi. - ''Mutta jos petät minut, leikkaan korvasi irti ja hautaan ruhosi metsään. Onko asia ymmärretty?''

''Ilman muuta,'' Ben vastasi. Siinäpä oli nainen hänen makuunsa.

   Yksityiskohdista sovittuaan Christine hyvästeli Benin ja vasta tämän lähdettyä Campbell uskaltautui eteishallin puolelle.

''Et kai sinä palkannut tuota Wrightin kuulapäätä?'' Campbell kysyi ensimmäiseksi.

''Hän on huvilan uusi puutarhuri,'' Christine sanoi lyhyesti.

''Minun huvilani puutarhuri? Millä oikeudella sinä palkkaat huvilaani henkilökuntaa,'' Campbell huudahti kiukkuisena.

''Minä hänen palkkansa maksan ja toimikin on nimellinen. Tarvitsen häntä muuhun,'' Christine vastasi.

''En halua, että tuo raivopää alkaa käyskennellä huvilani mailla. Hän vielä putsaa kassakaappini, jos pääsee täällä yksin hääräilemään,'' James parahti.

''Ei sinun kassakaapissasi ole kuin lainapapereita, joissa nimesi on kohdassa velallinen,'' Christine sanoi pilkallisesti. - ''Murtoyritys kuitenkin tarkoittaisi, että hänen röyhkeytensä on pitelemätöntä ja se lupaa paljon, jahka olen ensin iskostanut häneen kultaisten käytöstapojen merkityksen!''