9. Epätoivon tiellä

Osa 9

James Campbell oli saapunut Enfieldiin neuvottelemaan Henry Lloydin kanssa lainanlyhennyksistä.

''Asia on kaikessa yksinkertaisuudessaan sellainen, että ensimmäinen lyhennys on satatuhatta puntaa ja se erääntyy maksettavaksi ensi perjantaina,'' Campbell sanoi kuivasti.

''Olen siitä erittäin tietoinen,'' Lloyd sanoi ärtyneesti.

''Mikäli et pysty hoitamaan lainanlyhennystä, niin pankki irtisanoo kiinnityksen ja hakee oikeudelta määräyksen vakuuden haltuunottamiseksi ja myymiseksi.''

Lloydia suututti. Kyllä hän tiesi, mitä kaikki tuo käytännössä tarkoitti. Häneltä menisi talo alta ja hän jäisi pankille velkaa vähintään satatuhatta jos ei enemmänkin - ja Campbell itse saisi potkut.

Lloyd ei aikonut kuunnella enempää Campbellin latelemia itsestäänselvyyksiä ja nousi ylös nojatuolista Campbellin seuratessa esimerkkiä.

''Mikäli tämä on asiasi ja sinulla ei ole muuta, voit palata pankkiisi kasvamaan korkoa. Lienee negatiivinen tällä hetkellä,'' Lloyd kiukustuneena piruili.

''Yhtä paljon minullakin on tässä menetettävää,'' Campbell sanoi unohtaen mainita Constancen luvanneen pelastaa hänet ostamalla Enfieldin ylihintaan, kun se siirtyisi pankin haltuun.

''Sinä menetät vain työpaikkasi, mutta minä menetän taloni, rakennusliikkeen ja vielä autonkin ja joudun velkavankeuteen vuosikausiksi, joten säästä minut itsesääliltäsi,'' Lloyd raivosi ja ryhtyi ajamaan Campbellia ulos.

Vielä pääovella Lloyd rähisi Campbellille tahtoen tämän vain nopeasti pois silmistään.

''Palaa asiaasi sitten kun lainanlyhennykset jäävät maksamatta. Sitä ennen sinulla ei ole mitään oikeutta tulla muistuttamaan niistä. Minä kyllä tiedän mitä olen velkaa ja kenelle enkä kaipaa erillisiä muistutuksia!''

''Hyvä on, hyvä on,'' Campbell toisteli loukkaantuneena. - ''Palaan asiaan, kun laina jää lyhentämättä. Jos et löydä sataa tonnia ensi perjantaihin mennessä, tiedät mitä tapahtuu!''

''Kyllä se järjestyy. Voit olla varma,'' Lloyd ärisi Campbellin lähtiessä Enfieldistä.

Lloydin maailmassa hän oli suurin häviäjä ja olosuhteiden uhri. Olosuhteiden, jotka oli luonut kartanon häikäilemätön vapaaherratar miehineen, mutta kenties oli pelattavissa lisää aikaa, jos vain yrittäisi. Epätoivoisina aikoina tehtäisiin epätoivoisia tekoja.

Epätoivo ajoikin hänet odottamaan mahdollisuutta tavata kartanon vapaaherratar. Talolle ei ollut menemistä kenraalin antaman selkäsaunan jälkeen, joten Lloyd päätti odottaa Constancea kartanon niityllä, jossa tämä kävi ratsastamassa päivittäin hevosillaan. Odotus palkittiin, sillä vapaaherratar sattui olemaan juuri näihin aikoihin niityllä hevosineen ja ratsasti niityn laidalle huomattuaan Lloydin.

''Viimeinkin. Kylläpä teitä sai taas odotella, vaikka minulle ei ole siihen aikaa saati varaa,'' Lloyd puuskahti.

''Päiväkävelyllä, herra Lloyd? Oletteko kenties tonttia ostamassa vai mikä saa teidät maleksimaan maillani,'' Constance kysyi piruillen.

''Te todella nautitte saadessanne vääntää veistä haavassa! Millainen nainen oikein olette?''

Constance hymähti ja arvokkuuttaan jätti vastaamatta moiseen heittoon.

''Murjotatteko edelleen sitä, kun mieheni ohjasi teidät varsin lennokkaasti kotimatkalle? Katkeruus ei pelasta teitä konkurssilta eikä muutoinkaan edistä asianne ratkeamista,'' Constance huomautti.

''Hassua miten sattuvasti lohkaisittekaan, vapaaherratar. Jälleen kerran! Olen valmis myymään teille maan takaisin sadallatuhannella. Kauppa pitää tehdä ennen ensi perjantaita,'' Lloyd ilmoitti.

''Taidatte vitsailla, herra Lloyd. Satatuhatta puntaa rakennusoikeudettomasta maasta, joka kelpaa parhaimmillaankin vain heinänviljelyyn. Tarjoukseni on viisikymmentätuhatta ja siitä se ei nouse penniäkään,'' Constance sanoi.

''Senkin sydämetön narttu! Toissapäivänä tarjositte seitsemänkymmentäviisituhatta! Ostakaa maa ja maksakaa siitä reilu hinta kuten minäkin tein!''

''Teidän tarkoituksena oli lohkota määräala kaavassa määrätyn tonttijaon mukaan, rakentaa jok'ikinen tontti ja myydä ne sitten erittäin suolaisella hinnalla. Minulla ei ole tämänsuuntaisia suuria suunnitelmia, herra Lloyd, ja mitä tulee tarjoukseeni, huomenna se on enää vain kolmekymmentäviisituhatta puntaa,'' Constance sanoi.

''Tarvitsen ne rahat ja te maksatte minulle sen mitä pyydän!''

''Taidatte olla yhtä epätoivoinen kuin minäkin olin silloin, kun myin maan teille. Meissä kahdessa on kuitenkin se ero, että minä en jää kaupoissani häviölle. Näkemiin nyt, herra Lloyd,'' Constance hymyili lähes voitonriemuisena ja laukkasi tiehensä jättäen Lloydin huutelemaan epätoivoisena peräänsä.

''Kahdeksankymmentätuhatta! Seitsemänkymmentätuhatta! Kuusikymmentätuhatta!''

Toisaalla kirkkoherra Charles Durham oli sitä vastoin kutsunut kenraali George Dwyerin seurakseen Dawpoolin golfkerholle muka rakentavassa hengessä keskustelemaan ja käydäkseen läpi tulevan kirkkoneuvoston kokouksen yksityiskohtia. George oli vastannut kutsuun myöntävästi Durhamin suureksi yllätykseksi kuullakseen tarkemmin, millaisilla höpöhöpöaloitteilla kirkkoherra aikoisi kirkkoneuvoston kokousta häiritä.

''Hmh! Seurakunnan veronkantoluetteloita virkani puolesta silmäillessäni en voinut olla havaitsematta, että Dawpoolin kartanon omistaja maksaa kuten kuningatarkin kaikkien maillaan asuvien vuotuisen kirkollisveron,'' Durham aloitti ja vaihtoi istumapaikkaa hermostuksissaan.

''Itsestäänselvää jokaiselle, joka tässä pitäjässä asuu,'' George murahti.

''Aivan, herra kenraali! Vaimonne rouva vapaaherratar varmasti arvostaisi, jos hänen verotaakkaa kevennettäisiin ja siksi ajattelinkin esittää kirkkoneuvostolle teidän samalla jäävätessä itsenne, että rouva vapaaherrattarelle myönnettäisiin kahdenkymmenenviiden prosentin huojennus! Jos te vuorostanne esitätte kirkkoneuvostolle, että kirkkoherran palkkaa korotetaan kahdellakymmenelläviidellä prosenttiyksiköllä,'' Charles sanoi kunnianhimoisesti.

''Lahjontaa!''

''Jokaisen osapuolen edun kannalta välttämätöntä! Miksi vastustatte pyrkimyksiäni, jotka ovat oman etunne mukaisia tai tarkoitan, että vaimonne edun mukaisia,'' Durham parahti kiukustuneena.

''Siksi, että minä en ole ostettavissa ja vastustan periaatteesta puliveivausta. Olen kunnian mies enkä tietenkään alennu ottamaan lahjusta vastaan,'' George sanoi.

''No jo on moralismi huipussaan,'' Charles kihisi.

''Sitä paitsi, jos seurakunnan suurimmalle veronmaksajalle myönnettäisiin esittämänne huojennus, niin teille pitäisi siinä tapauksessa esittää vastaavasti palkanalennus, sillä verovarat eivät riittäisi sen jälkeen edes nykyiseen palkkaanne,'' George huomautti.

''Voi sun! Mitä meidän pitäisi siinä tapauksessa tehdä, jotta jokaisen osapuolen etu tulisi huomioiduksi,'' Charles parahti.

''Minä kyllä tiedän, mitä teidän pitäisi tehdä. Hakea vapaaehtoisesti eroa virastanne!''

Charlesin nerokas suunnitelma palkankorotuksen saattamiseksi todellisuuteen ei ottanut tuulta purjeisiinsa ja hän ei päässyt yhteisymmärykseen kenraalin kanssa, joten hän palasi pappilaan kiukunpuuskan kotiintuomana vaimonsa ollessa eteisessä vastassa touhottamassa.

''No! Mitä kenraali sanoi? Suostuiko hän puhumaan niin tarpeellisen ja perustellun palkankorotuksesi puolesta?''

''Hukkareissu! Ei se vanha jäärä mihinkään sellaiseen suostunut. Hänen mukaansa kyse on kunniattomasta puliveivauksesta!''

''Mitä? Kuinka hän julkeaa, kun oma vaimonsakin kaappasi minulta varainkeruukampanjan,'' Geraldine parahti.

''Seuraavissa seurakuntavaaleissa häntä ei valita kirkkoneuvostoon jarrumieheksi, jos se vain minusta on kiinni!''

Vielä saliin siirryttyäänkin Charles vaikersi Georgesta.

''En ymmärrä, miksi kenraali on niin nuivamielinen kaikkia pyrkimyksiäni kohtaan! Tarjosin jopa verohuojennusta vapaaherrattarelle, mutta kenraali kehtasi väittää sitä lahjonnaksi,'' Charles valitti.

''Verohuojennus vapaaherrattarelle? Ei mitään verohelpotuksia, vaan veronkorotus kostoksi kampanjani kaappaamisesta,'' Geraldine höyrysi.

''Jos en saa palkankorotusta, on aivan välttämätöntä siinä tapauksessa kasvattaa edustusmenoja!''

''Ooh! No mutta sehän on erinomainen ajatus, kultaseni! Minä soitankin heti paikalla kampaajatar Egertonille, että osoittaa kampaamolaskuni seurakunnalle. Täytyyhän minun olla sentään edustava, kun mieheni on kirkkoherra ja erittäin tärkeässä ja näkyvässä asemassa yhteiskunnassa,'' Geraldine innostui ja tarttui oitis luuriin.

Sillä välin Enfieldissä Lloyd oli ryhtynyt valmistamaan illallista kaikenlaisten ajatusten riivaamana. Mitä hän tekisi? Hän oli menettämässä koko omaisuutensa konkurssissa, johon hän ei ollut syypää. Sitten hän sai ajatuksen, joka voisi onnistuessaan ratkaista koko pulman. Kotia pidettiin maailman vaarallisimpana paikkana, jossa sattui alinomaan erilaisia onnettomuuksia. Hetken mielijohteesta hän nosti kattilan liedelle, lukitsi oven takanaan ja jäi odottamaan.

Kattila kuumeni liedellä. Ensin se savusi hieman, mutta sitten koko ajan enemmän ja lopulta liesi roihahti tuleen ja ei mennyt kauan, kun tuli oli ottanut vallan keittiössä.